Ris­to Ala­kärp­pä

Ih­mi­nen tar­vit­see luot­ta­mus­ta ja us­koa, jot­ta voi­si op­pia elä­mään mie­lek­kääs­ti. Kas­va­mi­nen ai­kui­sek­si on myös nöyr­ty­mis­tä men­nei­den su­ku­pol­vien ko­e­tel­tuun elä­män­tai­toon.

Ju­ma­lan kym­me­nes­sä käs­kys­sä isän ja äi­din kun­ni­oit­ta­mi­seen liit­tyy lu­paus me­nes­tyk­ses­tä (2. Moos. 20; Ef. 6). Myös tie­tä­mi­seen liit­tyy us­koa ja luot­ta­mus­ta. Erään an­tii­kin mää­ri­tel­män mu­kaan tie­to on hy­vin pe­rus­tel­tu tosi us­ko­mus.

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ih­mi­sen yh­teys ole­mas­sa­o­lon­sa pe­rus­tei­siin, Ju­ma­laan ja toi­siin ih­mi­siin, järk­kyi. Yl­pey­des­sään ih­mi­nen hel­pos­ti luot­taa omaan ym­mär­ryk­seen­sä enem­män kuin Ju­ma­laan ja hä­nen Sa­naan­sa. Ih­mi­nen ei kui­ten­kaan ole it­se­ään teh­nyt, ei­kä luo­dun aja­tus voi ol­la elä­män pe­rus­tus. Kris­ti­nus­kon mu­kaan Ju­ma­la loi maa­il­man Sa­nal­laan ja yl­lä­pi­tää sitä sen voi­mal­la (1. Moos. 1; Joh. 1). Sa­nal­laan hän loi mi­nut­kin ole­maan, en­nen kuin it­se olin sa­no­nut sa­naa­kaan.

On suu­ri lah­ja us­koa yk­sin­ker­tai­ses­ti Ju­ma­laan, joka on ikui­nen ja muut­tu­ma­ton, huo­leh­tii ke­don ku­kis­ta ja ih­mi­ses­tä­kin (Matt. 6). On iha­na, et­tä hän ei ole eh­dol­lis­ta­nut ole­mas­sa­o­lo­aan tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen va­raan, vaan us­ko tun­nis­taa hä­net luo­mis­te­ois­saan (ks. Room. 1). Kris­tuk­sen lu­nas­ta­mi­na lap­set­kin us­ko­vat, vaik­ka ei­vät osai­si sitä edes il­mais­ta (ks. Mark. 10).

Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lo, van­hurs­kaus ja laki voi­vat he­rät­tää ih­mi­sen. Ih­mi­sen sy­dä­meen voi syn­tyä hätä: oma van­hurs­kau­te­ni ei kes­tä Ju­ma­lan edes­sä. Olen syn­ti­nen ja ka­to­a­va. Sinä olet ikui­nen ja Pyhä. Kuin­ka mi­nun, syn­ti­sen, par­hain­kaan teko tai asen­ne voi­si kes­tää edes­sä­si? Kun Ju­ma­lan täy­del­li­nen van­hurs­kaus kir­kas­tuu, ih­mi­sel­le avau­tuu, et­tä hän ei voi it­se saa­da ai­kaan pe­las­ta­vaa us­koa. Se on Ju­ma­lan lah­ja (Ef. 2).

Erä­maa­va­el­luk­sel­la van­hurs­kas Ju­ma­la ran­kai­si is­ra­e­li­lais­ten na­pi­nan lä­het­tä­mäl­lä kan­san kes­kuu­teen myrk­ky­käär­mei­tä. Kan­sa ta­ju­si ereh­ty­neen­sä, ja pyy­si Moo­ses­ta ru­koi­le­maan ar­moa. Sama van­hurs­kas Ju­ma­la rak­kau­des­saan hel­tyi. Hän lu­pa­si pe­las­taa kan­san­sa käär­mei­den pu­re­mis­ta, jos he kat­so­vat Moo­sek­sen prons­sis­ta te­ke­mää käär­met­tä, joka oli nos­tet­tu tan­gon pää­hän (4. Moos. 21). Tä­hän vii­ta­ten Jee­sus sa­noi Ni­ko­de­muk­sel­le: ”Niin kuin Moo­ses au­ti­o­maas­sa nos­ti käär­meen kor­ke­al­le, niin on myös Ih­mi­sen Poi­ka ko­ro­tet­ta­va, jot­ta jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3).

Pe­las­ta­van us­kon sa­lai­suus on kä­sit­tä­mä­tön Ju­ma­lan rak­kaus Kris­tuk­ses­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa Kris­tus it­se syn­nyt­tää us­kon tä­hän ar­moon ja yl­lä­pi­tää sitä Hen­gel­lään. Prons­si­käär­mees­sä ja ris­tis­sä sil­miem­me eteen piir­re­tään sa­ma­nai­kai­ses­ti van­hurs­kaan Ju­ma­lan täy­del­li­nen rak­kaus ja muut­tu­ma­ton py­hyys; so­vin­to ih­mis­ten kans­sa. Sy­dä­meen syt­tyy ilo täy­des­tä ar­mos­ta ja py­hyy­den tun­to. Us­kon­kil­voi­tus el­pyy Ju­ma­lan ar­mos­ta.