Ola­vi Val­li­vaa­ra

Ah­dis­tu­nei­suu­del­la tar­koi­te­taan pe­lon­se­kais­ta ja huo­les­tu­nut­ta tun­ne­ti­laa. Kaik­ki ih­mi­set ko­ke­vat ah­dis­tus­ta jos­kus elä­mäs­sään. Ny­kyi­sin mo­net ko­ke­vat ah­dis­tus­ta maa­il­man ti­lan­tees­ta ja uu­ti­sis­ta, ym­pä­ris­töön liit­ty­vis­tä huo­lis­ta, so­dis­ta tai ko­ro­na­pan­de­mi­an myö­tä tau­deis­ta ja nii­den pe­los­ta. Ju­ma­lan sana tun­tee ah­dis­tuk­sen – Ju­ma­la sal­lii ih­mi­sen tun­tea syn­nin täh­den ah­dis­tus­ta, pel­koa ja hä­tää et­sies­sään hän­tä yh­tey­teen­sä.

Pro­feet­ta Da­niel oli yk­si niis­tä van­geis­ta, jot­ka ku­nin­gas Ne­bu­kad­nes­sar an­toi vie­dä Je­ru­sa­le­mis­ta Ba­by­lo­ni­an pak­ko­siir­to­lai­suu­teen. Da­niel ker­too, kuin­ka Ju­ma­la ih­meel­li­sel­lä ta­val­la var­je­li vai­noa ko­ke­nei­ta us­ko­vai­sia eri­lai­sen kult­tuu­rin ja us­kon­non kes­kel­lä. Da­niel ru­koi­li kan­san­sa puo­les­ta, joka syn­nin täh­den oli jou­tu­nut ah­dis­tuk­seen ja ba­by­lo­ni­a­lais­ten or­jik­si: “Me olem­me teh­neet syn­tiä ja rik­ko­neet si­nua vas­taan. Her­ra sinä olet ai­na oi­keu­den­mu­kai­nen. Sam­mu­koon si­nun vi­ha­si ja suut­tu­muk­se­si Je­ru­sa­le­mia, omaa kau­pun­ki­a­si, ja py­hää vuor­ta­si koh­taan.” (Dan. 9:15–16.) Ju­ma­la kuu­li ru­kouk­sen, ja kan­sa sai pa­la­ta omaan maa­han­sa.

Da­niel sai kat­sel­la myös lo­pu­na­jan ah­dis­tuk­siin ja ylei­seen ylös­nou­se­muk­seen: ”Sil­loin as­tuu esiin Mi­ka­el, suu­ri en­ke­li­ruh­ti­nas, joka sei­soo kan­sa­si suo­ja­na. Ja tu­lee ah­dis­tuk­sen ai­ka, jon­ka kal­tais­ta ei ole ol­lut sii­tä al­ka­en, kun kan­so­ja on ol­lut, ai­na tuo­hon ai­kaan saak­ka. Mut­ta si­nun kan­sa­si pe­las­tuu, pe­las­tuu jo­kai­nen, jon­ka nimi on kir­joi­tet­tu kir­jaan. Mo­net maan to­mus­sa nuk­ku­vis­ta he­rää­vät, toi­set ikui­seen elä­mään, toi­set hä­pe­ään ja ikui­seen kau­huun.” (Dan. 12:1–2.)

Jee­sus opet­ti pro­feet­ta Da­nie­lin ta­voin, et­tä lo­pu­nai­ka­na ih­mi­set ovat pe­lois­saan ja ah­dis­tu­nei­ta, mitä maa­il­mal­le tu­lee ta­pah­tu­maan. Omi­aan hän loh­dut­ti sa­no­mal­la, et­tä va­lit­tu­jen täh­den nämä ah­dis­tuk­sen päi­vät on ly­hen­net­ty. Hän myös roh­kai­si nos­ta­maan päät pys­tyyn, sil­lä va­pau­tus on lä­hel­lä.

Kris­tuk­sen omat saa­vat kuul­la iha­nat sa­nat: “Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta saak­ka.” (Matt. 25:14.) Muil­le kuu­lu­vat loh­dut­to­mat sa­nat: “Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen” (Matt. 25:41).

Tuo­mi­on pe­rus­tee­na ole­vis­ta töis­tä Lars Lee­vi La­es­ta­dius kir­joit­ti ai­ka­naan näin: “Mut­ta Lut­he­rin us­kon mu­kaan ovat kaik­ki ne työt, jot­ka ei­vät tule elä­väs­tä us­kos­ta, pa­hat; mut­ta kaik­ki työt, jot­ka elä­väs­tä us­kos­ta vuo­ta­vat, lu­e­taan hy­vik­si Ju­ma­lan edes­sä, vaik­ka maa­il­ma tuo­mit­si­si ne pa­hoik­si.” Sa­mas­sa saar­nas­sa hän viit­taa tai­vaal­li­seen kir­jan­pi­toon, kuin­ka vä­lis­tä ta­pah­tuu niin on­nek­kaas­ti, et­tä vel­ka­kir­ja ava­taan jo tääl­lä ajas­sa, kun ih­mi­sen oma­tun­to he­rää.

Ju­ma­lan tah­to on ol­lut kaik­ki­na ai­koi­na, et­tä syn­nin täh­den ah­dis­tu­nut ih­mi­nen sai­si us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Us­ko tuo pe­las­tuk­sen ja tur­val­li­sen olon nyt ja ker­ran tuo­mi­o­päi­vä­nä.