Jari Kol­mo­nen

Ke­säi­se­nä päi­vä­nä saat­taa kul­ki­jan yl­lät­tää sade. Jos sade on rank­kaa ei­kä sa­teel­ta ole suo­jau­dut­tu, tu­lee usein kii­re sa­teen­suo­jaan. Ka­tok­sen tai sa­teen­var­jon al­la tai tel­tan si­säl­lä ve­den ro­pi­naa on mu­ka­va kuun­nel­la. Suo­jas­sa ja tur­vas­sa on hyvä ol­la. Myös us­kon asi­ois­sa on hyvä ol­la suo­jas­sa ja tur­vas­sa. ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa”, ru­noi­lee Lina San­dell (VK 397:1).

Van­han tes­ta­men­tin psal­meis­sa pu­hu­taan usein erä­maa­va­el­luk­ses­ta, jos­sa Is­ra­e­lin kan­sa va­el­si Egyp­tis­tä koh­ti lu­vat­tua maa­ta. Mat­ka oli pit­kä ja täyn­nä vaa­ro­ja. Vä­lil­lä uh­ka­si hel­le, toi­si­naan näl­kä, alus­sa Egyp­tin so­ta­jou­kot ja lo­pus­sa lu­va­tus­sa maas­sa ole­va so­ta­vä­ki. Pal­mu­sun­nun­tain psal­mi tuo mu­ka­val­la ta­val­la esil­le, et­tä Ju­ma­la voi var­jel­la ih­mis­tä sa­mal­la ta­val­la kuin hän on var­jel­lut men­nei­tä su­ku­pol­via hei­dän vai­vois­saan muun mu­as­sa erä­maas­sa: ”Si­nuun ovat tur­van­neet isäm­me en­nen. Si­nuun he tur­va­si­vat ja pää­si­vät suo­jaan.” (Ps. 22:5.)

Gö­ran Wid­mark ru­noi­lee: ”Myös isäm­me us­koi­vat en­nen ja kyl­vi­vät, leik­ka­si­vat. Me saar­naam­me ai­ko­jen men­nen kuin isäm­me saar­na­si­vat.” (VK 178:1.) Wid­mar­kin ru­non en­sim­mäi­seen sä­keis­töön si­säl­tyy aja­tus, et­tä on tur­val­lis­ta us­koa sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen­kin on us­kot­tu. En­sim­mäi­sen sä­keis­tön lop­pu tii­vis­tää us­kon­saar­nan kes­kei­sen si­säl­lön: ”On täyt­ty­nyt ai­ka, sen soi Ju­ma­la, on lä­hel­lä Kris­tuk­sen val­ta­kun­ta. Siis kään­ty­kää, nöyr­ty­kää pa­ran­nuk­seen ja suos­tu­kaa ar­mah­duk­seen.”

Muu­al­la­kin Raa­ma­tus­sa us­ko­mis­ta sa­noi­te­taan su­ku­pol­vien yli yl­tä­vän jat­ku­vuu­den kaut­ta. Kun Ju­ma­la kut­sui Moo­sek­sen kan­san­joh­ta­jan teh­tä­vään, hän sa­noi: ”Minä olen si­nun isä­si Ju­ma­la, Ab­ra­ha­min Ju­ma­la, Ii­sa­kin Ju­ma­la ja Jaa­ko­bin Ju­ma­la” (2. Moos. 3:6). Apos­to­lien te­ois­sa (3:13) Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa Sa­lo­mo­nin pyl­väs­käy­tä­väs­sä Pie­ta­ri pu­hui puo­les­taan kan­sal­le: ”Ab­ra­ha­min, Ii­sa­kin ja Jaa­ko­bin Ju­ma­la, mei­dän isiem­me Ju­ma­la, on ko­rot­ta­nut kirk­kau­teen pal­ve­li­jan­sa Jee­suk­sen, hä­net, jon­ka te luo­vu­tit­te tuo­mit­ta­vak­si ja kiel­sit­te Pi­la­tuk­sen edes­sä, vaik­ka Pi­la­tus oli päät­tä­nyt va­paut­taa hä­net.” Va­pah­ta­jan tu­le­mi­nen tän­ne maan pääl­le kuu­lui kes­kei­se­nä osa­na myös Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vais­ten us­kon­si­säl­töön.

Us­kos­sa on siis su­ku­pol­vien ylit­tä­vää jat­ku­vuut­ta, mut­ta on­ko us­kos­sa jo­tain sel­lais­ta, joka muut­tuu? Ih­mis­ten in­hi­mil­li­nen ym­mär­rys kyl­lä muut­tuu ajan myö­tä, tie­toa tu­lee li­sää ja se jos­sain vai­hees­sa unoh­tuu. On kui­ten­kin niin, et­tä us­kos­sa ja sen si­säl­lös­sä mi­kään ei muu­tu. Muu­tos ta­pah­tuu vain in­hi­mil­li­ses­sä ym­mär­ryk­ses­sä. Ju­ma­lan lah­joit­ta­ma us­ko on sa­maa tur­vau­tu­mis­ta hä­neen kaik­ki­na ai­koi­na.

Ju­ma­la suo­je­lee ja var­je­lee ih­mis­tä hä­nen elä­mäs­sään mo­nel­la ta­val­la. Tär­kein­tä on, et­tä Ju­ma­la var­je­lee lap­se­naan. Moni men­nei­den su­ku­pol­vien ih­mi­nen on kuol­lut niin kuin sa­no­taan ”us­kos­sa tur­va­ten Va­pah­ta­jaan­sa”. Kun ih­mi­nen nuk­kuu pois Ju­ma­lan ar­moon tur­va­ten, hän pää­see ikui­seen le­poon ja ylös­nou­se­muk­ses­sa tai­vaa­seen. Siel­lä saa ol­la suo­jas­sa kai­kil­ta tä­män maa­il­man vai­voil­ta. Ikui­ses­sa suo­jas­sa kaik­ki vaa­rat on tor­jut­tu. Ha­lu­at­han si­nä­kin pääs­tä sin­ne?