Ilk­ka Ma­ju­ri

Us­ko­va oli lan­gen­nut syn­tie­lä­mään. Veli lä­hes­tyi lan­gen­nut­ta ar­mol­li­ses­ti. Syn­neis­tä ei pu­hut­tu aluk­si mi­tään. Rak­kau­del­la lä­hes­ty­vä sai tai­toa ja voi­mia ku­vail­la, mi­ten suu­ri on Ju­ma­lan ar­mo syn­tis­tä koh­taan. Hän sai ku­vail­tua ar­mon iha­nuut­ta ja sen voi­maa. Ju­ma­la vai­kut­ti niin, et­tä lan­gen­nut ym­mär­si mah­dol­li­suu­ten­sa tart­tua mit­taa­mat­to­maan an­teek­si­an­ta­muk­seen. Hän ha­lu­si kor­ja­ta syn­te­jään, vaik­ka lä­hes­ty­vä veli ei eh­ti­nyt niis­tä edes pu­hua.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan rak­kau­des­ta elä­män ja kuo­le­man ky­sy­myk­se­nä (1. Joh. 3). Viha vel­jeä koh­taan mer­kit­see kuo­le­maa ja vas­taa­vas­ti, jos ra­kas­tam­me vel­ji­äm­me olem­me siir­ty­neet kuo­le­mas­ta elä­mään. Elä­väs­tä us­kos­ta seu­raa­va rak­kaus on siis eli­neh­to, jota il­man us­ko­va ei elä. Rak­kaus tuo tur­van myös vä­liem­me hoi­ta­mi­seen.

Kun ys­tä­vä on jou­tu­nut syn­tiin, on in­hi­mil­lis­tä aja­tel­la, et­tä oma­pa on asi­an­sa. Ih­mis­mie­lel­le on hou­kut­te­le­vaa läh­teä kä­sit­te­le­mään asi­aa toi­sen ys­tä­vän kans­sa. Täl­lai­nen toi­min­ta on vel­jen vi­haa­mis­ta, ja ta­ka­na­päin pu­hu­mi­nen on myös hen­kis­tä vä­ki­val­taa.

Ju­ma­lal­li­nen rak­kaus on niin py­hää, et­tä se vi­haa kaik­kea syn­tiä. Rak­kaus rik­kou­tuu vain syn­nin vuok­si. Vaa­ral­lis­ta on yh­des­sä syn­tiin suos­tu­mi­nen. Po­ru­kal­la voi­daan yrit­tää teh­dä esi­mer­kik­si viih­teel­li­syys ja rik­ko­muk­set lu­val­li­sek­si. Vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys ja paa­tu­mus voi­vat joh­taa sii­hen, et­tä syn­tyy viha Ju­ma­lan tah­toa ja mat­ka­ys­tä­viä koh­taan.

Jo­han­nek­sen mu­kaan vel­jen vi­haa­ja on mur­haa­ja, ei­kä ian­kaik­ki­nen elä­mä voi py­syä mur­haa­jas­sa. Van­han tes­ta­men­tin pap­pi Ee­lil­le kävi huo­nos­ti. Hän kyl­lä va­roit­ti ja nuh­te­li poi­ki­aan, mut­ta hän mie­lis­te­li hei­tä, vaik­ka he eli­vät­kin syn­nis­sä: ”hän tie­si poi­kien­sa hal­ven­ta­van Ju­ma­laa ei­kä pi­tä­nyt hei­tä ku­ris­sa” (1. Sam. 3:13). Myös He­se­kiel neu­voo: ”Jos sinä va­roi­tat van­hurs­kas­ta, et­tei hän te­ki­si syn­tiä, ja hän ot­taa var­teen va­roi­tuk­se­si, hän saa elää. Hän saa elää, kos­ka nou­dat­ti va­roi­tus­ta ja myös sinä pe­las­tat elä­mä­si.” (Hes. 3:21.)

Rak­kau­des­sa lä­hes­ty­mi­nen on rin­nal­le aset­tu­mis­ta, kuun­te­le­mis­ta ja kan­nus­ta­mis­ta, in­nos­ta­mis­ta us­ko­maan. ”An­na Her­ra herk­kä mie­li, – – to­tuu­den ja tai­don kie­li”(SL 350). Kaik­ki olem­me vir­heen te­ke­mi­sen mes­ta­rei­ta, jo­ten ku­kaan ei voi aset­tua toi­sen ylä­puo­lel­le. Sil­loin, kun yh­des­sä vi­haam­me syn­tiä, yh­des­sä ra­kas­tam­me Ju­ma­laa ja toi­si­am­me.

”Mis­sä syn­ti on tul­lut suu­rek­si, siel­lä ar­mo on tul­lut ylen­palt­ti­sek­si” (Room. 5:20). Ar­mo tuo täy­del­lis­tä tur­vaa evan­ke­liu­min us­ko­jal­le. Ju­ma­lan rak­kau­des­ta seu­raa to­del­lis­ta va­paut­ta ja iloa. Se saa ai­kaan tah­toa elää Ju­ma­lan lap­se­na sekä pyy­teet­tö­män pal­ve­lu­mie­len. Ju­ma­lan rak­kaus on kuo­le­maa­kin vä­ke­väm­pi ja vie mei­dät pe­ril­le.