Pet­ri Luk­ka

Ra­kas mat­ka­ys­tä­vä ker­toi py­säh­dyt­tä­väs­tä het­kes­tä, jo­hon hän oli jou­tu­nut. Hä­nel­le oli hoi­ta­ja­na an­net­tu työ­teh­tä­väk­si val­voa sai­raa­la­vuo­tee­seen si­dot­tua, heik­ko­kun­tois­ta ja le­vo­ton­ta po­ti­las­ta. Työ­vuo­ron ai­ka­na po­ti­las pyy­si hoi­ta­jaa avaa­maan te­le­vi­si­on. Hoi­ta­ja ker­toi, et­tä hän ei osan­nut ava­ta te­le­vi­si­o­ta, jo­ten po­ti­las jou­tui neu­vo­maan kau­ko­sää­ti­men käyt­töä. Te­le­vi­sio saa­tiin au­ki.

Het­ken ku­lut­tua po­ti­las ky­syi hoi­ta­jal­ta, min­kä­lai­nen per­he hä­nel­lä on. Hoi­ta­ja vas­ta­si per­hees­sään ole­van mon­ta las­ta, jol­loin po­ti­las hil­je­ni het­kek­si ja ky­syi sit­ten: ”Olet­ko us­ko­vai­nen?” Hoi­ta­jan vas­ta­tes­sa myön­tä­väs­ti po­ti­las purs­kah­ti it­kuun ja ky­syi, oli­si­ko hä­nel­lä­kin vie­lä mah­dol­li­suus saa­da suu­ret syn­nit an­teek­si.

Sai­raa­la­huo­nees­sa saa­tiin saar­na­ta evan­ke­liu­mia. Le­vo­ton po­ti­las oli saa­nut vuo­teen­sa vie­rel­le Py­hän Hen­gen pa­pin. Hän sai rau­han sy­dä­mel­leen. Rau­ha nä­kyi ulos­päin niin voi­mak­kaas­ti, et­tä toi­set­kin hoi­ta­jat ih­met­te­li­vät ta­pah­tu­nut­ta.

Ju­ma­lan las­ten teh­tä­vä on Py­hän Hen­gen pap­pei­na vie­dä evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa eteen­päin. Jo­kai­nen us­ko­va voi ja saa täyt­tää tätä teh­tä­vää omil­la lah­joil­laan ja Ju­ma­lan an­ta­mil­la mah­dol­li­suuk­sil­la. Us­ko­vais­ten tun­to­merk­ki­nä on kes­ki­näi­nen rak­kaus ja sel­lai­nen Ju­ma­lan rau­ha, jota maa­il­ma usein ih­met­te­lee. Tuo mo­nes­ti ai­van ulos­päin nä­ky­vä rau­ha usein pu­hut­te­lee epä­us­kois­ta ih­mis­tä.

Näin Ju­ma­lan lap­si saa ol­la va­lo­na ja suo­la­na maa­il­man kes­kel­lä. Hän saa tun­nus­taa us­ko­aan omal­la käy­tök­sel­lään ja ole­muk­sel­laan.

Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­mel­tä tu­le­va rau­ha on läh­töi­sin Ju­ma­las­ta. ”Olet­te­han te sel­väs­ti Kris­tuk­sen kir­je, jon­ka kir­joit­ta­mi­sen hän us­koi meil­le. Tätä kir­jet­tä ei ole kir­joi­tet­tu mus­teel­la vaan elä­vän Ju­ma­lan Hen­gel­lä, ei ki­vi­tau­lui­hin vaan ih­mis­sy­dä­miin. Täl­lai­sen luot­ta­muk­sen Ju­ma­laan on Kris­tus saa­nut meis­sä ai­kaan. En tar­koi­ta, et­tä ky­ke­ni­sim­me ajat­te­le­maan mi­tään omin päin, mi­tään mikä oli­si pe­räi­sin meis­tä it­ses­täm­me. Mei­dän ky­kym­me on saa­tu Ju­ma­lal­ta, ja hän on myös teh­nyt mei­dät ky­ke­ne­vik­si pal­ve­le­maan uut­ta liit­toa, jota ei hal­lit­se kir­jain vaan Hen­ki. Kir­jain näet tuo kuo­le­man, mut­ta Hen­ki te­kee elä­väk­si.” (2. Kor. 3:3–6.)

Näin saam­me ol­la täyt­tä­mäs­sä Jee­suk­sen an­ta­maa teh­tä­vää ja vie­dä evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa eteen­päin.