Samu Lu­mi­jär­vi

Lap­si tut­kii ja ih­met­te­lee ym­pä­ris­tö­ään luon­nos­taan. Kas­va­es­saan hän op­pii yhä enem­män elä­mäs­tä. Nyt ai­kui­se­na­kaan en ole la­kan­nut ih­met­te­le­mäs­tä luo­ma­kun­taa ja elä­män ih­met­tä.

Me ih­mi­set ra­ken­num­me lu­ke­mat­to­mis­ta pie­nen­pie­nis­tä so­luis­ta. Jo­kai­sen so­lun toi­min­ta on hy­vin mo­ni­nais­ta ja tar­koin sää­del­tyä. So­lut muo­dos­ta­vat ku­dok­sia ja eli­miä, joil­la on oma teh­tä­vän­sä. Eli­met toi­mi­vat su­ju­vas­ti yh­des­sä mah­dol­lis­ta­en ih­mi­sen mo­ni­mut­kai­sen toi­min­nan.

Mut­ta mikä saa mi­nut ajat­te­le­maan ja tun­te­maan juu­ri nyt sitä mitä ajat­te­len tai tun­nen? Mis­tä tä­män kir­joi­tuk­se­ni aja­tuk­set oi­kein syn­ty­vät?

Mi­ten mes­ta­ril­li­nen Ju­ma­lan luo­mis­te­ko ih­mi­nen on­kaan. Pie­nen lap­sen syn­ty­mä­het­kel­lä tämä ih­met­te­ly eri­tyi­sel­lä ta­val­la konk­re­ti­soi­tuu. ”Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen.” (Ps. 139:14.)

Kun kat­se­len pi­me­ää täh­ti­tai­vas­ta ja mie­tin maa­il­man­kaik­keut­ta, voin vain ih­me­tel­lä Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä ja sen suu­ruut­ta. Tai­vaan­kap­pa­lei­den etäi­syyk­siä on vai­kea täy­sin kä­sit­tää. Ei­kö ava­ruus to­si­aan lopu kos­kaan? Mi­ten se on mah­dol­lis­ta? Jou­dun psal­min kir­joit­ta­jan ta­voin to­te­a­maan: ”Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen. Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la. Kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä!” (Ps. 139.)

Us­kon avul­la me ym­mär­räm­me, et­tä maa­il­mat on luo­tu Ju­ma­lan sa­nal­la: ”Nä­ky­vä on syn­ty­nyt nä­ky­mät­tö­mäs­tä” (Hepr. 11:3). Us­ko­vai­se­na on vai­kea ku­vi­tel­la, et­tä tämä maa­il­ma oli­si syn­ty­nyt sat­tu­man tu­lok­se­na.

Ju­ma­la on kai­ken luo­ja ja yl­lä­pi­tä­jä. Ju­ma­la on luo­nut mei­dät jo­kai­sen omak­si ku­vak­sen­sa. Sa­mal­la olem­me jo­kai­nen eri­lai­sia, mut­ta Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä sa­ma­nar­voi­sia ja täy­del­li­siä.

Kaik­ki­val­ti­as Luo­ja ra­kas­taa luo­maan­sa ih­mis­tä. Hän on val­mis­ta­nut syn­tiin­lan­gen­neel­le ih­mi­sel­le pe­las­tuk­sen Poi­kan­sa so­vin­to­työn kaut­ta. Ju­ma­la tah­too, et­tä ih­mi­nen oli­si hä­nen kut­sul­leen kuu­li­ai­nen, us­koi­si syn­nit an­teek­si ja eläi­si hä­nen yh­tey­des­sään us­kon kuu­li­ai­suu­des­sa tääl­lä ajas­sa.

Eläm­me mo­nel­la ta­val­la epä­var­muu­den ai­kaa. It­sek­kyys, oman edun ta­voit­te­lu, val­he ja ko­vuus ai­heut­ta­vat maa­il­man­rau­haan epä­va­kaut­ta. Eu­roo­pas­sa so­di­taan. Ju­ma­lan sana ja sen mu­kai­nen elä­mä unoh­de­taan. Pa­hal­la on suu­ri val­ta. Ju­ma­lan lap­si­kin saat­taa hä­tään­tyä. Sit­ten­kään ei tar­vit­se pe­lä­tä – Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as. Psal­min­kir­joit­ta­ja lau­laa Psal­mis­sa 113: ”Her­ra on kor­kea, kaik­kien kan­so­jen val­ti­as, yli tai­vait­ten ko­ho­aa hä­nen kirk­kau­ten­sa. On­ko ke­tään Her­ran, mei­dän Ju­ma­lam­me, ver­tais­ta?”

Ju­ma­la on täl­lä­kin het­kel­lä kai­ken ylä­puo­lel­la. Hän pu­hut­te­lee ih­mi­siä mo­nin ta­voin. Hän kut­suu vie­lä ih­mi­siä ot­ta­maan vas­taan val­ta­kun­nas­taan ju­lis­tet­ta­van ar­mo­kut­sun, jos­sa syn­ti­sel­le ih­mi­sel­le an­ne­taan ar­mos­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si Py­hän Hen­gen voi­mal­la.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ih­mi­nen on Kaik­ki­val­ti­aan suo­jas­sa: ”Mi­ten on­nel­li­sia ovat­kaan ne, jot­ka saa­vat asua si­nun huo­nees­sa­si! He ylis­tä­vät si­nua ala­ti.” (Ps. 84:5.)