Os­mo Heik­ka­la

Kun työn­te­ki­jä tai yrit­tä­jä suo­rit­taa teh­tä­vän­sä so­pi­muk­sen mu­kai­ses­ti, huo­lel­li­ses­ti ja ajal­laan, hän on esi­mie­hen­sä ja asi­ak­kaan­sa luot­ta­muk­sen ar­voi­nen.

Luo­tet­ta­val­le te­ki­jäl­le on help­po an­taa vas­tuul­li­si­a­kin teh­tä­viä suo­ri­tet­ta­vak­si. Toi­saal­ta luot­ta­muk­sen pet­tä­mi­nen voi jät­tää pit­kään kes­tä­vät jäl­jet. Ker­ran me­ne­tet­tyä luot­ta­mus­ta on vai­kea saa­da ta­kai­sin.

Luot­ta­mus on tär­keä pe­ru­sar­vo myös lä­hei­sis­sä ih­mis­suh­teis­sa. Re­hel­li­syys, us­kol­li­suus ja lu­paus­ten pi­tä­mi­nen ra­ken­ta­vat luot­ta­mus­ta ih­mis­ten vä­lil­le kai­kis­sa suh­teis­sa.

Olim­me hil­jat­tain vai­mo­ni ja nuo­rim­man lap­sem­me kans­sa Ra­nu­an opis­tol­la vii­kon­lop­pu­kurs­sil­la. Toi­set lap­set jäi­vät kes­ke­nään ko­tiin, ja pää­vas­tuu jäi van­him­mil­le, jo täy­si-ikäi­sil­le tyt­tä­ril­le. Läh­dim­me tur­val­li­sin mie­lin, luot­ta­en sii­hen, et­tä kaik­ki saa­vat ajal­laan ruo­kaa ja talo on pys­tys­sä vie­lä pa­la­tes­sam­me­kin. Kurs­si oli vir­kis­tä­vä ja ko­tiin jää­neet osoit­tau­tui­vat luot­ta­muk­sen ar­voi­sik­si. Talo oli pys­tys­sä, pie­net kyl­läi­siä ja as­ti­oi­ta­kin oli vä­lil­lä muis­tet­tu pes­tä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan pal­ve­lu­teh­tä­vät­kin ovat luot­ta­mus­teh­tä­viä. Niis­sä pal­vel­laan it­se Kris­tus­ta: ”Mei­tä on siis pi­det­tä­vä Kris­tuk­sen pal­ve­li­joi­na, joi­den huos­taan on us­kot­tu Ju­ma­lan sa­lai­suu­det. Sil­tä, jol­le on jo­ta­kin us­kot­tu, vaa­di­taan, et­tä hän osoit­tau­tuu luot­ta­muk­sen ar­voi­sek­si.” (1. Kor. 4:1–2.) Paa­va­li kir­joit­ti nämä sa­nat Ko­rin­tin seu­ra­kun­nal­le, jos­sa oli al­ka­nut il­me­ne­mään ris­ti­rii­to­ja ja ha­jaan­nus­ta. Us­kol­li­suus Ju­ma­lan sa­nal­le oli al­ka­nut hor­jua, sil­lä Ko­rin­tis­sa oli alet­tu ko­ros­taa ih­mis­ten vii­saut­ta ja nos­taa Kris­tuk­sen rin­nal­le hä­nen pal­ve­li­joi­taan, Paa­va­lia, Kee­fas­ta eli Pie­ta­ria ja Apol­loa (1. Kor. 1). Paa­va­li ha­lu­si pa­laut­taa hei­tä us­kon pe­rus­tal­le, ke­hot­ta­en pyr­ki­mään yk­si­mie­li­syy­teen ja tur­vaa­maan ih­mis­vii­sau­den si­jaan ai­no­as­taan Kris­tuk­seen: ”Hä­net Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le vii­sau­dek­si, van­hurs­kau­dek­si, py­hi­tyk­sek­si ja lu­nas­tuk­sek­si” (1. Kor. 1:30).

Myös tä­män ajan ih­mis­ten on py­syt­tä­vä us­kol­li­si­na Ju­ma­lan sa­nal­le, ei­kä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa nyt­kään nos­te­ta ih­mi­siä ja­lus­tal­le. Ku­kaan ei ole tois­ta ar­vok­kaam­pi tai suu­rem­pi. Sa­mat tai­vaan val­ta­kun­nan avai­met löy­ty­vät niin sa­nan­pal­ve­li­joil­ta, sä­es­tä­jil­tä, päi­vä­ker­hon oh­jaa­jil­ta, isil­tä, äi­deil­tä ja pie­nil­tä lap­sil­ta­kin. Myös sil­tä sa­nan­kuu­li­jal­ta, jon­ka voi­ma­va­rat ei­vät rii­tä ajal­li­siin pal­ve­lu­teh­tä­viin, mut­ta joka edel­leen ha­lu­aa us­koa. Ne löy­ty­vät jo­kai­sel­ta, jon­ka sy­dä­mes­sä Pyhä Hen­ki saa us­kon kaut­ta vai­kut­taa, kaik­kein hei­koim­mal­ta­kin Ju­ma­lan lap­sel­ta.

Saam­me ilol­la pal­vel­la toi­si­am­me ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Työn mää­räl­lä ja sii­nä on­nis­tu­mi­sel­la ei kui­ten­kaan ole pe­las­tuk­sen kan­nal­ta mer­ki­tys­tä. Van­hurs­kaus, au­tuus ja lu­nas­tus ovat Kris­tuk­ses­sa, niin kuin Paa­va­li opet­taa. Joka kes­tää us­kos­sa, saa kuul­la vii­mei­se­nä päi­vä­nä: ”Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!” (Matt. 25:21.)