Ris­to Ala­kärp­pä

Kirk­ko­vuo­des­sa las­keu­du­taan nyt paas­to­nai­kaan. Jee­suk­sen elä­mä kul­kee koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa. Kris­tus kir­kas­te­taan.

Va­pah­ta­jam­me kär­sii syyt­tö­mä­nä koko ih­mis­kun­nan puo­les­ta. Hä­nen ki­pun­sa on py­hää ja suur­ta, täyn­nä Ju­ma­lan rak­kaut­ta lan­gen­nut­ta ih­mis­tä koh­taan.

Kris­tus ei tule vain ih­mis­ten hyl­kää­mäk­si vaan ot­taa puo­les­tam­me vas­taan myös Ju­ma­lan vi­han. Hän kär­sii ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha. Ju­ma­lan kä­siin hän vii­mein us­koo hen­ken­sä. Ju­ma­lan Poi­ka­na hän voit­taa kuo­le­man ja syn­nin val­lan.

Vaik­ka Kris­tuk­sen py­hää kär­si­mys­tä ei voi sa­mais­taa in­hi­mil­li­seen jär­kyt­tä­vään­kään kär­si­myk­seen, ne kui­ten­kin muis­tut­ta­vat to­si­aan. Las­ki­ais­sun­nun­tain psal­mi (31:2–6) voi­daan­kin lu­kea sekä ku­vauk­se­na Kris­tuk­ses­ta et­tä Ju­ma­laan tur­vau­tu­van ih­mi­sen hen­ki­lö­koh­tai­se­na psal­mi­na.

Mei­dän ih­mis­ten kär­si­myk­ses­sä on eräs li­sä­vai­va, jota rak­kaal­la Va­pah­ta­jal­lam­me ei ol­lut. Hän oli syn­ni­tön ja Ju­ma­lan Poi­ka. Me puo­les­tam­me koh­taam­me ko­et­te­le­muk­sem­me omal­ta puo­lel­tam­me syn­ti­si­nä ih­mi­si­nä. Psal­min­kir­joit­ta­ja pyy­tää­kin vai­vaan­sa Ju­ma­lan ar­moa, sil­lä hä­nen voi­man­sa eh­ty­vät myös hä­nen omien rik­ko­mus­ten­sa täh­den (Ps. 31:10–11).

Niin kuin Kris­tus sai­sim­me me­kin kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa pan­na täy­den toi­vom­me Ju­ma­laan. Sai­sim­me las­ki­ais­sun­nun­tain psal­min­lau­la­jan ta­voin jopa tois­ten hyl­kää­mä­nä, ohit­ta­ma­na ja kal­toin koh­te­le­ma­na näh­dä Ju­ma­lan kal­li­o­na, jon­ka suo­jiin saam­me pa­e­ta.

Ju­ma­la oh­jaa ja joh­dat­taa läpi vaa­ro­jen, pil­kan ja vi­hol­lis­ten. Hän on ar­mol­li­nen. Hän lu­nas­taa mei­dät va­paik­si. Hä­nen val­ta­kun­tan­sa on vuo­ri­lin­na, jon­ka tur­viin hän mei­dät pe­las­taa. Hä­nen kä­des­sään on koko elä­mäm­me, myös läh­töm­me het­ki.

Us­ko­vais­ta ei ole kut­sut­tu tais­te­le­maan lä­him­mäis­tä vas­taan, vaan syn­nin voi­mia vas­taan. Oma syn­ti­syys ja ai­kam­me vir­tauk­set vai­kut­ta­vat myös us­ko­vai­siin. Ne haas­ta­vat ih­mis­suh­tei­ta­kin.

So­tien mie­let­tö­myys ja ym­pä­ris­tö­huo­let elä­vät rin­na­tus­ten ih­mis­kes­kei­sen, ide­a­lis­ti­sen ih­mis­kä­si­tyk­sen, kans­sa. Kris­til­li­sel­le re­a­lis­ti­sel­le ih­mis­kä­si­tyk­sel­le on il­meis­tä ti­laus­ta. Ju­ma­laa kai­va­taan.

Kris­ti­tyt ovat kaut­ta ai­ko­jen ko­ke­neet, et­tä mie­le­käs elä­mä ei voi ra­ken­tua tois­ten moit­ti­mi­seen ja omien oi­keuk­sien kii­vaa­seen puo­lus­ta­mi­seen. Pi­kem­min­kin se ra­ken­tuu nöy­ryy­teen, yh­tei­sen syn­ti­syy­den koh­taa­mi­seen, syn­nin­tun­nus­tuk­seen ja syn­nin­pääs­töön.

Täs­sä maa­il­ma­na­jas­sa ja paas­to­nai­ka­na Ju­ma­lan lap­si saa psal­min­lau­la­jan ta­voin kiit­tä­en pan­na toi­von­sa Ju­ma­laan, roh­kais­ta mie­len­sä ja ol­la luja (Ps. 31:25). Ih­mis­tä kut­su­taan val­vo­maan en­sin omal­la koh­dal­laan. Kris­tuk­sen ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa ar­mo­hoi­dos­sa saa elää si­säi­ses­ti va­paa­na myös ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä.

Us­ko Ju­ma­lan ar­moon, huo­len­pi­toon ja ikui­seen elä­mään va­paut­taa: mi­nun ei tar­vit­se­kaan ot­taa oi­keut­ta omiin kä­sii­ni ei­kä maa­il­man mur­het­ta har­teil­le­ni. Mi­nut on kut­sut­tu us­koon ja rak­kau­teen; elä­mään rau­has­sa pai­kal­la­ni, luot­ta­vai­sin mie­lin. Ra­kas Tai­vaan Isä, an­na maa­il­mal­le rau­ha ja so­vin­to. ”Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.”