Jor­ma Vuor­ma

Löy­sin kir­joi­tuk­sen, jos­sa edes­men­nyt isä­ni muis­te­li so­ta­rin­ta­man ta­pah­tu­mia huh­ti­kuul­ta 1942. Sii­nä ker­rot­tiin, kuin­ka vi­hol­li­nen oli saar­ta­mas­sa mot­tiin eli vi­hol­li­sia oli joka puo­lel­la ja pois­pää­sy vai­ke­aa. Suo­ma­lai­set jou­kot jou­tui­vat pe­rään­ty­mään, ja isä­ni oli pe­rään­ty­vien jou­kos­sa.

Tuli ai­ka pi­tää tau­ko. Lei­ri­pai­kan vie­res­sä isä­ni kat­se oli osu­nut puus­sa ole­vaan möh­kä­lee­seen. Hän oli py­säh­ty­nyt ja kat­sel­lut ym­pä­ris­töä. Jal­ko­jen juu­res­sa oli sii­ma. Jos hän oli­si as­tu­nut as­ke­leen­kin eteen­päin, sii­ma oli­si lau­kais­sut mii­nan. Ar­va­ta voi, mitä mii­na oli­si rä­jäh­tä­es­sään teh­nyt. On­nek­si Ju­ma­lan var­je­lus oli mu­ka­na. Psal­mis­sa kir­joi­te­taan: ”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja he kan­ta­vat si­nua kä­sil­lään, et­tet louk­kaa jal­kaa­si ki­veen” (Ps. 91:11–12).

Va­paa isän­maa on vaa­ti­nut uh­rin­sa. Mo­net me­net­ti­vät ter­vey­ten­sä tai hen­ken­sä. Moni it­ki me­ne­tet­tyä avi­o­puo­li­soa, las­taan tai muu­ta lä­heis­tään. Moni lau­loi kii­tos­ta, kun tuli rau­han ai­ka. Lu­kui­sat ru­koi­li­vat isän­maam­me puo­les­ta.

On tär­ke­ää kun­ni­oit­taa edes­men­neen su­ku­pol­ven te­ke­mää uh­raus­ta va­pau­tem­me eteen. Saam­me lau­laa kan­sa­kun­ta­na kii­tos­ta Ju­ma­lal­le ja tut­kia ihas­tel­len Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiut­ta. Yh­des­sä sel­vit­tiin sil­loin, ja yh­des­sä sel­vi­äm­me myös täs­tä Ju­ma­lan an­ta­mas­ta ajas­ta.

Va­paa isän­maa on Ju­ma­lan lah­ja. Huh­ti­kuus­sa vie­tet­tä­vä kan­sal­li­nen ve­te­raa­ni­päi­vä on muis­tut­ta­mas­sa va­paas­ta isän­maas­ta ja va­pau­den hin­nas­ta. Päi­vän tar­koi­tus on pi­tää esil­lä maam­me his­to­ri­aa ja sitä, et­tei kaik­ki ole it­ses­tään­sel­vää. Voim­me poh­tia, pi­däm­me­kö saa­vu­tet­tu­ja etu­ja sel­lai­si­na, et­tem­me voi­si jos­tain luo­pua.

Ha­lu­am­me kan­nus­taa lap­si­am­me ja nuo­ri­am­me ra­ken­ta­maan yh­teis­kun­taa. Ha­lu­am­me kan­nus­taa opis­ke­le­maan, pe­rus­ta­maan per­hei­tä, ra­ken­ta­maan ko­te­ja sekä toi­mi­maan sen paik­ka­kun­nan par­haak­si, mis­sä asum­me.

Isän­maam­me ra­ken­ta­mi­ses­sa so­dan jäl­keen kan­sa pu­hal­si yh­teen hii­leen. Yh­des­sä ra­ken­net­tiin ky­lä­kun­nit­tain ta­lo­ja tal­koil­la. It­sek­kyys ei ol­lut en­si­si­jal­la. Nyt ajas­sam­me tar­vi­taan in­nos­tus­ta, toi­sis­ta huo­leh­ti­mis­ta ja ilois­ta il­ma­pii­riä, et­tä nä­ki­sim­me va­loa edes­säm­me. Täs­sä­kin saam­me luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja var­je­luk­seen.

Daa­vi­din psal­mi 66 ke­hot­taa mei­tä iloit­se­maan ja vei­saa­maan Ju­ma­lan kun­ni­ak­si. Daa­vid tie­si omas­ta elä­mäs­tään, mitä tar­koit­taa Ju­ma­lan apu ja tur­va. Ju­ma­la oli nos­ta­nut Daa­vi­din ”son­tai­ses­ta lo­as­ta” eli syn­nin tiel­tä tur­val­li­sel­le pe­rus­tal­le Hy­vän Pai­me­nen hoi­toon (Ps. 40:2). Ju­ma­la oli aut­ta­nut so­das­sa vi­hol­lis­ten kes­kel­lä. Daa­vid ke­hot­ti kat­se­le­maan Ju­ma­lan ih­meel­li­siä te­ko­ja ja var­je­lus­ta.

Jos­kus elä­mä on kuin kont­taa­mis­ta, jol­loin tun­tuu, et­tei mi­kään toi­mi ja ete­ne. Se­kin kuu­luu elä­mään. Ju­ma­lan sana muis­tut­taa mo­nien esi­merk­kien kaut­ta elä­män voi­ma­va­rois­ta ja tär­keys­jär­jes­tyk­ses­tä, et­tem­me unoh­tai­si Ju­ma­lan te­ko­ja.

Psal­mi 78 ke­hot­taa pa­ne­maan toi­vom­me Ju­ma­laan (Ps. 78:5–6). Meil­lä on toi­vo vie­lä pa­rem­mas­ta eli tai­vaan ko­dis­ta, jon­ne olem­me mat­kal­la. Kan­nat­taa ol­la us­kol­li­nen “Ju­ma­lan so­ta­mies” (2. Tim. 2:3) val­vo­en ja syn­ti­haa­vo­ja hoi­ta­en. Kan­nat­taa myös pu­hua asi­ois­ta, jot­ka mat­kaa hi­das­ta­vat. Pu­hu­mi­nen hel­pot­taa.

Pa­rem­paa on edes­sä. Tai­vaan ko­dis­sa ei ole kiu­sauk­sia, ei­kä siel­lä muis­te­ta, et­tä on ol­tu so­das­sa. Jee­sus Ju­ma­lan poi­ka­na on kär­si­nyt, kuol­lut ja ylös­nous­sut hau­das­ta si­nun ja mi­nun syn­tien täh­den sik­si, et­tä meil­lä oli­si rau­ha. Sii­nä on mei­dän tur­vam­me.