Las­se Hert­te­li

Ih­mi­sen syn­ty­mä ja ih­mi­nen it­ses­sään on ih­me. Ei voi­da mil­lään kei­nol­la ei­kä ih­mis­vii­sau­del­la ra­ken­taa sel­lais­ta ih­met­tä, jol­lai­nen ih­mi­nen on. Ih­mi­nen on usein pyr­ki­nyt yl­tä­mään Ju­ma­lan vii­sau­teen. Ih­mi­set al­koi­vat ra­ken­taa esi­mer­kik­si Baa­be­lin tor­nia ve­den­pai­su­muk­sen jäl­keen ta­voit­taak­seen tai­vaan ja tul­lak­seen Ju­ma­lan ver­tai­sek­si (1. Moos. 11). Ju­ma­la ha­lu­si kui­ten­kin näyt­tää Baa­be­lin ra­ken­ta­jil­le suu­ruu­ten­sa. Hän se­koit­ti ih­mis­ten kie­let, jon­ka jäl­keen he ei­vät enää ym­mär­tä­neet toi­si­aan ja pyr­ki­myk­set tai­vaan ta­voit­ta­mi­sek­si ty­reh­tyi­vät.

Roo­ma­lais­kir­je ker­too, et­tä Kris­tuk­sen an­si­on kaut­ta voi­daan ta­voit­taa tai­vas ja ko­kea rau­haa Ju­ma­lan kans­sa. Sa­moin saa­daan toi­vo pää­sys­tä Ju­ma­lan kirk­kau­teen, tai­vaa­seen (Room. 5:1–2). Ar­kie­lä­mäs­sä ih­mi­nen ko­kee iloa ja ah­din­koa. Raa­ma­tus­sa to­de­taan, et­tä ”ah­din­ko saa ai­kaan kes­tä­vyyt­tä, kes­tä­vyys aut­taa sel­viy­ty­mään ko­e­tuk­ses­ta ja ko­e­tuk­ses­ta sel­viy­ty­mi­nen an­taa toi­voa” (Room. 5:3–4).

Paa­va­lin kir­jees­sä roo­ma­lai­sil­le ker­ro­taan myös, kuin­ka ih­mi­nen saa lu­jas­ti luot­taa sii­hen, et­tä Jee­sus on kuol­lut kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta (Room. 5). Ih­mi­sel­lä it­sel­lään ei ole mah­dol­li­suut­ta aut­taa it­se­ään. Tämä on loh­dut­ta­va tie­to. Saa us­koa ar­mos­ta ja luot­taa, et­tä täl­lä us­kol­la on toi­vo pa­rem­mas­ta ja on­nel­li­nen lop­pu.

Jee­suk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta saa voi­mia us­kon­kil­voi­tuk­seen. Ih­mi­nen ko­kee Ju­ma­lan sa­nan edes­sä oman pie­nuu­ten­sa ja mah­dot­to­muu­ten­sa. Ko­e­tuk­sen tul­les­sa ih­mis­mie­len saat­taa val­la­ta toi­vot­to­muus ja epäi­lys. Saat­taa tul­la epäi­lys sii­tä­kin, voi­ko Ju­ma­la aut­taa sii­nä vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa, jo­hon on jou­tu­nut.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan loh­dul­li­ses­ti Jee­suk­ses­ta: ”Kos­ka hän on it­se käy­nyt läpi kär­si­myk­set ja kiu­sauk­set, hän ky­ke­nee aut­ta­maan nii­tä, joi­ta ko­e­tel­laan” (Hepr. 2:18).

Us­kon kaut­ta omis­tet­ta­va Pyhä Hen­ki kir­kas­taa us­ko­jal­leen suur­ta Ju­ma­lan rak­kaut­ta ih­mis­tä koh­taan. Tämä rak­kaus on täy­del­li­nen. Ju­ma­lan rak­kaus on voit­ta­nut sie­lun­vi­hol­li­sen vi­han ja kuo­le­man val­lan. Tä­män voi ko­kea myrs­ky­ä­vän ja le­vot­to­man ajan kes­kel­lä. Ju­ma­lan voi­ma ja hy­vyys on suu­rem­pi ja voi­mak­kaam­pi kuin Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan voi­ma. Lo­pul­li­nen voit­to pa­han val­las­ta ta­pah­tui Jee­suk­sen val­mis­ta­mas­sa so­vi­tuk­ses­sa pää­si­äi­se­nä. Je­sa­ja kir­joit­taa täs­tä: ”Hän kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha, hä­nen haa­vo­jen­sa hin­nal­la me olem­me pa­ran­tu­neet” (Jes. 53:5).

Yk­sin­ker­tai­sel­la, hei­kol­la­kin us­kol­la saa ker­ran ko­kea suur­ta juh­laa tai­vaas­sa, jos­sa us­ko­mi­nen muut­tuu nä­ke­mi­sek­si. ”Vas­te­des­kin minä nos­tan, minä kan­nan ja pe­las­tan” (Jes. 46:4).