Las­se Ju­ti­la

Daa­vid on Van­han tes­ta­men­tin tun­ne­tuim­pia hah­mo­ja. Hän eli noin tu­hat vuot­ta en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää. Sa­mu­e­lin kir­jois­sa ker­ro­taan Daa­vi­din elä­män­vai­heis­ta – sii­tä kuin­ka nuo­res­ta pai­men­po­jas­ta tuli en­sin kuu­lui­sa so­ta­san­ka­ri, sit­ten ku­nin­kaan us­kol­li­nen pal­ve­li­ja, myö­hem­min lain­suo­ja­ton pa­ko­lai­nen ja lo­pul­ta Juu­dan ja koko Is­ra­e­lin ku­nin­gas.

Daa­vid us­koi koko elä­män­sä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Elä­män­sä kän­ne­koh­dis­sa hän et­si Her­ran tah­toa ja nou­dat­ti sitä il­man pel­koa, luot­ta­en Ju­ma­lan apuun ja var­je­luk­seen. Daa­vi­din kuu­lui­sin uro­te­ko oli kak­sin­tais­te­lu fi­lis­te­a­lai­sen vah­van ja hy­vil­lä so­ta­va­rus­teil­la va­rus­te­tun so­ta­san­ka­rin Gol­ja­tin kans­sa, jota yk­si­kään is­ra­e­li­lai­nen so­ti­las ei ol­lut us­kal­ta­nut koh­da­ta. Vie­lä tun­te­ma­ton nuo­ri pai­men­poi­ka Daa­vid koh­ta­si Gol­ja­tin il­man miek­kaa pel­käl­lä lin­gol­la ja ki­vel­lä, ja ku­kis­ti nii­den ja Her­ran avul­la tuon pe­lot­ta­van vas­tus­ta­jan.

Ku­nin­gas Saul tuli ka­teel­li­sek­si Daa­vi­din naut­ti­mas­ta kuu­lui­suu­des­ta ja kan­san­suo­si­os­ta ja al­koi vai­no­ta pal­ve­li­jaan­sa. Ju­ma­la var­je­li Daa­vi­dia ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä ja an­toi hä­nel­le voi­maa osoit­taa rak­kaut­ta ja us­kol­li­suut­ta ku­nin­gas Sau­lia koh­taan, vaik­ka hä­nel­lä oli­si ol­lut mah­dol­li­suus sur­ma­ta vai­noo­jan­sa. Daa­vid luot­ti kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan joh­dat­ta­van pait­si omaa elä­mään­sä, myös kan­san­sa ja kaik­kien kan­so­jen elä­mää.

Jo­kai­nen ih­mi­se­lä­mä on yh­tä ar­vo­kas kuin Van­han tes­ta­men­tin Daa­vi­din elä­mä. Daa­vi­din esi­merk­ki osoit­taa, kuin­ka Ju­ma­la voi var­jel­la ih­mi­sen tois­tu­vas­ti mah­dot­to­mil­ta­kin tun­tu­vien kuo­le­man vaa­ro­jen kes­kel­tä. Toi­saal­ta Ju­ma­la voi ot­taa ih­mi­sen elä­män lah­jan pois mil­loin tah­too, ku­ten hän ot­ti Daa­vi­din ja Bat­se­ban poi­ka­vau­van elä­män seit­se­män päi­vän ikäi­se­nä.

Daa­vid oli pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma ih­mi­nen ja lan­ke­si ras­kai­siin syn­tei­hin ku­nin­kaa­na ol­les­saan. Her­ra he­rät­ti Daa­vi­din syn­nin­tun­non, ja hän sai ar­mos­ta us­koa syn­tin­sä an­teek­si. Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen kuu­luu usein ih­mi­sen rii­su­mi­nen omaan voi­maan ja vii­sau­teen luot­ta­mi­ses­ta. Sen Daa­vid­kin sai ko­kea: ”Hyvä ja oi­ke­a­mie­li­nen on Her­ra, hän neu­voo syn­ti­sil­le tien” (Ps. 25:9).

Daa­vi­din elä­män­vai­heet ja ko­ke­muk­set muis­tut­ta­vat Ju­ma­lan sa­nan lu­paus­ten var­muu­des­ta. Ei ku­kaan, joka us­ko­en luot­taa Ju­ma­laan, jää vail­le hä­nen apu­aan. Vain us­kos­ta luo­pu­neet jou­tu­vat hä­pe­ään. Ju­ma­la on kaik­ki­na ai­koi­na sal­li­nut kan­so­jen hal­lit­si­joi­den ek­syä epä­us­kon täh­den ja an­ta­nut hei­dän joh­taa ko­ko­nai­sia hei­mo­ja ja kan­sa­kun­tia tu­hon ja mie­let­tö­myy­den tiel­le, mut­ta sil­loin­kin hän on var­jel­lut omi­aan. Daa­vid oli myös tä­män kai­ken näh­nyt, ja hän tyy­tyi Her­ran joh­da­tuk­seen: ”Her­ran tie on hyvä, hän on us­kol­li­nen niil­le, jot­ka pi­tä­vät hä­nen liit­ton­sa ja la­kin­sa” (Ps. 25:10).

Daa­vi­din ta­voin jo­kai­nen voi us­kos­sa tur­va­ta Ju­ma­lan sa­nan iha­niin ar­mo­lu­pauk­siin. ”Niin kau­ka­na kuin itä on län­nes­tä, niin kau­as hän siir­tää mei­dän syn­tim­me. Niin kuin isä ar­mah­taa lap­si­aan, niin ar­mah­taa Her­ra nii­tä, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä.” (Ps. 102:12–13.)