Klaus Kal­li­o­ran­ta

Kun rip­pi­kou­lus­sa kä­si­tel­lään kym­men­tä käs­kyä, tu­lee mo­nes­ti pu­het­ta kah­des­ta lain­tau­lus­ta. En­sim­mäi­sel­lä tau­lul­la ku­va­taan nii­tä käs­ky­jä, jot­ka kos­ke­vat ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­lis­tä suh­det­ta. Toi­ses­sa tau­lus­sa taas ovat ih­mis­ten vä­li­siin suh­tei­siin liit­ty­vät käs­kyt.

Raa­mat­tua lu­ke­nut saat­taa täs­sä koh­taa saa­da hel­pos­ti mie­leen­sä ne lain­tau­lut, joi­den kans­sa Moo­ses pa­la­si Sii­nain­vuor­tel­ta Is­ra­e­lin kan­san luok­se. Nii­hin tau­lui­hin Ju­ma­la it­se kir­joit­ti käs­kyn­sä, liit­ton­sa eh­dot. (2. Moos. 24:12; 34:1.)

Noi­ta ki­vi­tau­lu­ja ei lie­ne enää ole­mas­sa­kaan, ai­na­kaan en ole niis­tä kuul­lut. Käs­kyt ovat kui­ten­kin edel­leen voi­mas­sa, ja nii­tä saam­me yhä lu­kea vaik­ka­pa Ka­te­kis­muk­ses­ta. Siel­tä rip­pi­kou­lu­lai­set­kin voi­vat nii­tä ope­tel­la.

Ki­vi­tau­lu­ja, Ka­te­kis­mus­ta ja ul­koa opet­te­lua tär­ke­äm­pää on se, et­tä tun­nem­me Ju­ma­lan sy­dä­mes­säm­me. Je­re­mi­aan kir­jas­sa Ju­ma­la sa­noo: ”Minä pa­nen la­ki­ni hei­dän si­sim­pään­sä, kir­joi­tan sen hei­dän sy­dä­meen­sä. Minä olen hei­dän Ju­ma­lan­sa, ja he ovat mi­nun kan­sa­ni.” (Jer. 31:33.)

Kun Ju­ma­la an­taa ih­mi­sel­le us­kon lah­jan sy­dä­meen, on kyse sii­tä Raa­ma­tun ku­vaa­mas­ta uu­des­ta lii­tos­ta, joka pe­rus­tuu Jee­suk­sen an­sait­se­maan pe­las­tuk­seen. Pyhä Hen­ki opet­taa sy­dä­mel­lä, mil­lais­ta on Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen elä­mä. Se myös oh­jaa pa­ran­nuk­sen as­ke­lil­le, kun ai­het­ta il­me­nee. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen ei elä lain al­la – hä­nen pe­las­tuk­sen­sa ei ole kiin­ni käs­ky­jen nou­dat­ta­mi­ses­ta. Hän elää ar­mon al­la. Ar­mo opet­taa elä­mään Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti ja nou­dat­ta­maan käs­ky­jä – ei pa­kos­ta, vaan kos­ka se on oi­kein.

Tuo mai­nit­se­ma­ni Je­re­mi­an kir­jan koh­ta jat­kuu: ”Sil­loin ei ku­kaan enää ope­ta tois­ta, veli ei ope­ta vel­je­ään sa­no­en: ’Op­pi­kaa tun­te­maan Her­ra!’ Sil­lä kaik­ki, pie­nim­mäs­tä suu­rim­paan, tun­te­vat mi­nut, sa­noo Her­ra. Minä an­nan an­teek­si hei­dän ri­kok­sen­sa en­kä enää muis­ta hei­dän syn­te­jään.” (Jer. 31:34.)

Us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa ku­kaan ei ole suh­tees­sa toi­seen mes­ta­rin pai­kal­la. Kaik­ki me saam­me elää sa­mas­ta ar­mos­ta ja tun­tea Her­ran sii­tä, et­tä hän an­taa mei­dän syn­tim­me ar­mos­ta an­teek­si. Yk­si it­se­ä­ni eni­ten kos­ket­ta­vis­ta raa­ma­tun­koh­dis­ta löy­tyy Paa­va­lin kir­jees­tä efe­so­lai­sil­le, jos­sa hän sa­noo: ”Ar­mos­ta Ju­ma­la on tei­dät pe­las­ta­nut an­ta­mal­la teil­le us­kon. Pe­las­tus ei ole läh­töi­sin teis­tä, vaan se on Ju­ma­lan lah­ja. Se ei pe­rus­tu ih­mi­sen te­koi­hin, jot­tei ku­kaan voi­si yl­peil­lä.” (Ef. 2:8–9.)

Tuo Ju­ma­lan ar­mo, uu­den lii­ton pe­rus­ta, on Jee­suk­sen Kris­tuk­sen so­vin­to­työn kaut­ta tot­ta ja us­kol­la omis­tet­ta­vis­sa joka päi­vä. Tur­haan em­me vir­res­sä lau­la: ”Joka aa­mu on ar­mo uus” (VK 547:1). Sitä ar­moa kan­nat­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kes­kel­lä us­koa koh­dal­leen us­kon voi­mak­si joka päi­vä. Jos ar­mo on vie­lä löy­tä­mät­tä, joh­dat­ta­koon Ju­ma­la si­nut evan­ke­liu­min läh­teil­le. Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­nan ovet ovat au­ki ja jo­kais­ta kut­su­taan us­ko­maan.