Ei­no Nis­si­nen

Olet­ko kuul­lut jon­kun sa­no­van, et­tä hän tun­tee ole­van­sa ala­pau­lal­la? Kai­kil­le lu­ki­joil­le, ai­na­kaan nuo­rem­mil­le ei vält­tä­mät­tä ole ihan sel­vää, mitä tuol­la kie­li­ku­val­la tar­koi­te­taan.

Ka­la­mie­het, var­sin­kin verk­ko­ka­las­ta­jat tie­tä­vät, et­tä ka­la­ver­kos­sa tai nuo­tas­sa on kel­lut­ta­va ylä­pau­la ja pai­no­tet­tu ala­pau­la, sel­lai­set na­rut tai nyö­rit, joi­den vä­liin var­si­nai­nen verk­ko eli lii­na on kiin­ni­tet­ty. Kun joku sa­noo ole­van­sa ala­pau­lal­la, hän voi tar­koit­taa tun­te­van­sa, et­tä on ai­van siel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan nuo­tan tai ka­la­ver­kon alim­mai­se­na, reu­nal­la, lä­hel­lä ala­pau­laa. Eh­kä hän ko­kee epäi­lyk­siä ja kiu­sauk­sia, omaa heik­kout­ta ja syn­ti­syyt­tä.

Psal­min 102 kir­joit­ta­jas­ta voi­si eh­kä sa­noa, et­tä hän tun­si ole­van­sa ala­pau­lal­la. Psal­min alus­sa ker­ro­taan, et­tä se on ”nään­ty­neen ja on­net­to­man ru­kous, kun hän avaa sy­dä­men­sä Her­ral­le” (Ps. 102:1). Ru­koil­les­saan psal­min kir­joit­ta­ja ku­vaa mo­nin rik­kain kie­li­ku­vin, mi­ten hän tun­tee heik­kout­ta ja huo­nout­ta. Hän pyy­tää, et­tei Ju­ma­la kät­ki­si kas­vo­jaan, kun hän on ah­din­gos­sa.

Kun psal­min kir­joit­ta­ja on ku­van­nut omaa ti­laan­sa ja tun­te­mi­si­aan, hän kään­tää kat­seen­sa kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan puo­leen: ”Mut­ta sinä, Her­ra, hal­lit­set ikui­ses­ti, si­nun ni­me­si kai­kuu pol­ves­ta pol­veen” (Ps. 102:13). Kat­seen kään­tä­mi­nen omas­ta heik­kou­des­ta Ju­ma­lan voi­maan ja vii­sau­teen avaa ai­van uu­den nä­kö­a­lan. Heik­kouk­sien ja vai­vo­jen kes­kel­tä nou­see­kin vah­va luot­ta­mus Ju­ma­laan ja sii­hen, et­tä hän voi aut­taa. Lo­puk­si psal­min kir­joit­ta­ja to­te­aa tur­val­li­ses­ti: ”Pal­ve­li­joit­te­si lap­set saa­vat asua tur­vas­sa, hei­dän las­ten­sa lap­set ovat huo­mas­sa­si.”

Myös tä­nään on tär­ke­ää, et­tä muis­tai­sim­me ker­toa lap­sil­lem­me ja las­tem­me lap­sil­le, mi­ten Ju­ma­la on aut­ta­nut eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa. Kuin­ka hän on joh­dat­ta­nut ja osoit­ta­nut tien­sä. Vai­keuk­sien ja epäi­lys­ten jäl­keen voi usein näh­dä, et­tä hä­nen suun­ni­tel­man­sa oli­kin pal­jon pa­rem­pi ja vii­saam­pi kuin omam­me.

Mi­nua on usein pu­hu­tel­lut Täs­sä aut­toi Her­ra -kir­jaan koo­tut ko­ke­muk­set so­dan vai­kei­den olo­suh­tei­den kes­kel­tä. Se, mi­ten us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­laan toi tur­vaa, rau­haa ja le­poa. Jos täl­lä Mat­ka­e­vääk­si-pals­tal­la sai­si mää­rä­tä eväi­tä tai an­taa ko­ti­läk­sy­jä, an­tai­sin­kin van­hem­mil­le ja iso­van­hem­mil­le teh­tä­väk­si ot­taa tuon kir­jan joko pai­net­tu­na tai Kuu­le-so­vel­luk­ses­ta ja lu­kea sitä lap­sil­le ja nuo­ril­le. Myös Raa­mat­tuun on tal­len­net­tu mo­nia roh­kai­se­via ta­pah­tu­mia ja sa­no­ja, joi­den kaut­ta Ju­ma­lan nimi kai­kuu pol­ves­ta pol­veen.

Tär­kein­tä on muis­taa, et­tä ala­pau­lal­la­kin ole­va saa ker­ran vii­mei­se­nä päi­vä­nä, kun Ju­ma­lan val­ta­kun­nan nuot­ta nos­te­taan, nous­ta sen mu­ka­na sin­ne, mis­sä hy­vät ka­lat lai­te­taan Ju­ma­lan ko­rei­hin (Matt. 13:47–48). Hei­kol­la­kin us­kol­la pää­see tai­vaa­seen.