Ma­ti­as Mu­ho­la

Psal­mi 91 ker­too Ju­ma­lan lap­sil­leen an­ta­mas­ta tur­vas­ta. ”Hän le­vit­tää sii­pen­sä yl­le­si, ja sinä olet tur­vas­sa nii­den al­la” (Ps. 91:1–4).

Lin­nul­le kaik­kein tur­val­li­sin­ta on pe­säs­sä, ku­ten lau­lun­te­ki­jä ku­vaa: “lin­tu emon sii­ven al­la” (VK 397). Sii­vet vii­len­tä­vät kuu­muut­ta ja suo­jaa­vat kyl­myy­del­tä sekä pe­doil­ta. Kun lin­tu kas­vaa, se et­siy­tyy par­veen, jos­sa saa tur­vaa toi­sis­ta lin­nuis­ta.

Us­ko­vai­sel­le tuo pesä on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja par­vi Ju­ma­lan las­ten jouk­ko. Ju­ma­lan val­ta­kun­taan syn­ny­tään pa­ran­nuk­sen kaut­ta. Jo­kai­sel­le kuu­lu­te­taan kut­sua tä­hän tur­va­paik­kaan.

Ajas­sa, jos­sa on pal­jon eri­lai­sia aat­tei­ta, mie­li­pi­tei­tä ja to­tuuk­sia, saat­taa tul­la halu ve­täy­tyä ja kes­kit­tyä merk­kaa­maan re­vii­riä. Jee­suk­sen ke­ho­tus Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kut­su­mi­seen on edel­leen voi­mas­sa.

Len­tä­vä lin­tu on ku­vaus va­pau­des­ta. Kun lin­tu jou­tuu an­saan, sen va­paus vie­dään pois. Syn­ti on tuo an­sa, jo­hon lan­ke­aa jo­kai­nen ih­mi­nen. An­sas­sa on ol­lut hou­ku­tuk­se­na asia, jota ei ole voi­nut vas­tus­taa. Se on saat­ta­nut näyt­tää hy­väl­tä, ku­ten he­del­mä näyt­täy­tyi en­sim­mäi­sel­le ih­mis­pa­ril­le (1. Moos. 3:6).

Evan­ke­liu­mi, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, va­paut­taa tuos­ta “lin­nus­ta­jan an­sas­ta”. Ih­mi­ses­sä it­ses­sään ei ole voi­maa sie­lun­vi­hol­li­sen hyök­käyk­siä vas­taan, mut­ta Ju­ma­lan tah­to on vie­dä us­ko­vai­set tai­vaa­seen. Ju­ma­lan us­kol­li­suus on muu­ri ja kil­pi kiu­saa­jan hyök­käyk­siä vas­taan. Tuo muu­ri ei sor­ru ei­kä kil­pi ruos­tu tai naar­muun­nu.

Jos lin­tu kar­kaa pe­lois­saan emon sii­pien suo­jas­ta tai so­ti­las kil­ven ta­kaa, hän on vaa­ras­sa. Jos­kus ih­mi­nen saat­taa ek­syä tai hä­täil­lä ja unoh­taa suo­jan, joka hä­nel­lä on. Syn­ti­haa­vat hoi­de­taan, mut­ta jot­kut saat­ta­vat jät­tää ar­vet, joi­ta ih­mi­nen tai hä­nen lä­hei­sen­sä kan­taa läpi elä­män.

Sie­lun­vi­hol­li­nen yrit­tää hor­jut­taa tur­val­li­suu­den tun­net­ta kai­kin ta­voin. Jee­sus­ta kiu­saa­ja hou­kut­te­li hyp­pää­mään kal­li­ol­ta alas. ”On­han kir­joi­tet­tu: ’Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua’” (Luuk. 4:10). Va­pah­ta­ja ei lan­gen­nut kiu­saa­jan hou­ku­tuk­seen. Tä­män esi­mer­kin mu­kaan ih­mi­sel­lä ei ole lu­paa toi­mia uh­ka­roh­ke­as­ti, vaan suo­jel­la Ju­ma­lan an­ta­maa elä­män lah­jaa.

Kiu­saa­ja yrit­ti myös kiin­nit­tää Jee­suk­sen aja­tuk­sia ja sy­dän­tä ajal­li­sen elä­män hel­po­tuk­siin. Ope­tus­lap­set­kin ky­se­li­vät: “Mitä me sii­tä saam­me?” (Matt. 19:27.) Ju­ma­lan lu­paus var­jel­la tiel­lä on en­nen kaik­kea lu­paus var­jel­la elä­väs­sä us­kos­sa, mis­sä ta­han­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ih­mi­nen kul­kee­kin. Us­ko oh­jaa te­ke­mään va­lin­to­ja, jot­ka suo­jaa­vat elä­mää: rait­tius, us­kol­li­suus avi­o­lii­tos­sa, ys­tä­väl­li­syys, lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen.

Ju­ma­lan tah­don seu­raa­mi­ses­ta huo­li­mat­ta elä­mäs­sä voi koh­da­ta mo­nen­lai­set krii­sit ja vas­toin­käy­mi­set. Us­ko ei pois­ta kär­si­mys­tä, vaan an­taa elä­mäl­le kes­tä­vän toi­von ja tur­van: ”Vaik­ka vuo­ret järk­kyi­si­vät ja kuk­ku­lat hor­jui­si­vat, mi­nun rak­kau­te­ni si­nuun ei jär­ky ei­kä mi­nun rau­han­liit­to­ni hor­ju, sa­noo Her­ra, si­nun ar­mah­ta­ja­si” (Jes. 54:10).

On in­hi­mil­lis­tä ky­sel­lä, mik­si Ju­ma­la sal­lii mo­nen­lais­ta kär­si­mys­tä. Näis­sä ti­lan­teis­sa ih­mi­nen voi pyy­tää Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kaan, et­tä kuor­ma otet­tai­siin hä­nel­tä pois – “mut­ta ei niin kuin minä tah­don, vaan niin kuin sinä” (Matt. 26:39).