Erk­ki Jo­en­suu

Mai­jan ai­vo­kas­vai­men leik­kaus lä­hes­tyi. Edel­li­se­nä päi­vä­nä hän kul­ki et­sis­kel­len kes­kus­sai­raa­lan käy­tä­vil­lä. Hau­ta­jais­jär­jes­te­lyt­kin oli jo va­ral­ta so­vit­tu van­he­ne­van Lii­sa-äi­din kans­sa. Pöy­däl­lä oli­si­vat tu­tut lii­nat ja siu­naa­maan tu­li­si lap­suu­des­ta tut­tu us­ko­vai­nen pap­pi.

Yk­si asia vai­va­si Mai­jan miel­tä ja hä­nel­lä oli paha olo: hän kai­pa­si lap­suu­den us­ko­aan ja sen tuo­maa tur­vaa.

Ad­vent­ti­ai­ka­na muis­tam­me Jee­suk­sen vas­taa­not­ta­mi­sen tär­keyt­tä: ”Teh­kää por­tit ava­rak­si ja ovet maa­il­mas­sa kor­ki­ak­si, kun­ni­an Ku­nin­kaan men­nä si­säl­le!” (Ps. 24:9.)

Raa­mat­tu ke­hot­taa kan­so­ja ju­ma­li­suu­teen, mut­ta eri­tyi­ses­ti se kut­suu jo­kais­ta ih­mis­tä vas­taa­not­ta­maan us­kol­la Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ja käy­mään si­sään van­hurs­kau­den por­teis­ta pyy­tä­en: ”Avat­kaat mi­nul­le van­hurs­kau­den por­tit, mi­nun käy­däk­se­ni si­säl­le, kiit­tä­mään Her­raa. Tämä on Her­ran port­ti: van­hurs­kaat sii­tä käy­vät si­säl­le.” (Ps. 118:19–21.)

Sa­maan ai­kaan Mai­jan kans­sa oli sai­raa­las­sa hoi­dos­sa Timo. Hän yl­lät­tyi, kun hoi­ta­ja ker­toi jon­kun nai­sen käy­neen ky­sy­mäs­sä hän­tä. Vain hy­vin har­vat tie­si­vät hä­nen ly­hy­es­tä käyn­nis­tään sai­raa­las­sa.

Kun Mai­ja myö­hem­min saa­pui huo­nee­seen, Timo tun­nis­ti rei­lus­ti hän­tä nuo­rem­man nai­sen, joka nuo­re­na iloi­se­na tyt­tö­nä oli ol­lut usein seu­rois­sa ja Ti­mon jär­jes­tä­mil­lä lin­ja-au­to­mat­koil­la opis­to- ja ke­sä­seu­roi­hin. Nyt hän­tä ei ol­lut nä­ky­nyt seu­rois­sa enää vuo­si­kym­me­niin.

Mai­ja ha­lu­si kes­kus­tel­la. Har­taus­huo­nees­sa Mai­ja ker­toi tu­le­vas­ta leik­kauk­ses­taan ja kuo­le­man­pe­los­taan. Hän ei ol­lut val­mis kuo­le­maan.

– Mi­nun asi­a­ni ei­vät ole kun­nos­sa, mi­nun syn­ti­ni ei­vät ole an­teek­si, ku­va­si Mai­ja ju­ma­la­suh­det­taan.

Ju­ma­la kuu­lee et­si­vän ru­kouk­sen. ”Minä olen kuul­lut ru­kouk­se­si, olen näh­nyt kyy­ne­lee­si. Minä pa­ran­nan si­nut.” (2. Kun. 20:5.)

Ju­ma­la oli val­mis­ta­nut Mai­jan sy­dä­men vas­taa­not­ta­maan kun­ni­an Ku­nin­kaan, jou­lun lap­sen syn­tien an­teek­si­saa­mi­sek­si.

Timo siu­na­si Mai­jaa.

– Ole tur­val­li­sel­la mie­lel­lä. Saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Hän loh­dut­ti leik­kauk­seen me­ne­vää po­ti­las­ta ja ke­hot­ti luot­ta­maan Ju­ma­lan hy­vään tah­toon.

– Ei ole mi­tään hä­tää. Vaik­ka mi­ten kä­vi­si, ei tule va­hin­koa.

Mai­jan elä­mä päät­tyi muu­ta­ma päi­vä on­nis­tu­neen leik­kauk­sen jäl­keen. Ei tul­lut kui­ten­kaan va­hin­koa. Hän pää­si iki­jou­luun, tai­vaan ko­tiin.

Jou­lun lap­si, kun­ni­an Ku­nin­gas tah­too löy­tää vas­taa­not­ta­van sy­dä­men, joka kai­paa Ju­ma­lan an­ta­maa rau­haa, va­paut­ta ja iloa täs­sä elä­mäs­sä ja täy­del­li­ses­ti sit­ten tai­vaas­sa.

”Toi­von Ju­ma­la täyt­tä­köön ilol­la ja rau­hal­la tei­dät, jot­ka us­kot­te, niin et­tä teil­lä Py­hän Hen­gen voi­mas­ta oli­si run­sas toi­vo” (Room. 15:13).

Mai­jan nimi muu­tet­tu.