Re­for­maa­ti­on pe­rin­tö on kirk­kom­me saa­ma kul­ta­mi­ta­li. Mi­ta­lin toi­nen puo­li lois­taa meil­le us­kon­puh­dis­tuk­sen hen­ges­sä to­teu­te­tus­sa uu­des­sa vir­si­kir­jas­sa (1986), kirk­ko­raa­ma­tus­sa (1992), ka­te­kis­muk­ses­sa (1999) sekä ju­ma­lan­pal­ve­lu­suu­dis­tuk­sen kir­jois­sa (1999/2000). Mi­ta­lin toi­nen puo­li on him­me­äm­pi ja ajan pa­ti­noi­ma. Se nä­kyy muun mu­as­sa suh­tau­tu­mi­ses­sam­me Raa­ma­tun ar­vo­val­taan ja kah­den re­gi­men­tin op­piin. Kat­sel­kaam­me aluk­si mi­ta­lim­me kirk­kaam­paa puol­ta.

Lut­her ja sak­sa­lai­nen Raa­mat­tu

Suo­mes­sa on ri­kas Raa­ma­tun kään­tä­mi­sen pe­rin­ne, joka juon­taa juu­ren­sa Mart­ti Lut­he­ris­ta ja hä­nen op­pi­laas­taan Mi­ka­el Ag­ri­co­las­ta. Lut­he­rin pe­rin­tö vai­kut­taa vie­lä uu­sim­mas­sa kirk­ko­raa­ma­tus­sa (1992) ta­val­la, joka on jää­nyt lii­an vä­häl­le huo­mi­ol­le.

Raa­ma­tus­ta oli osia sak­sak­si jo en­nen Lut­he­ria, mut­ta hän aloit­ti koko Raa­ma­tun kään­tä­mi­sen kan­san­kie­lel­le. Hä­nen ta­voit­tee­naan oli kään­nös, jota ta­val­li­nen lu­ku­tai­toi­nen sak­sa­lai­nen ky­ke­ni­si lu­ke­maan ja ym­mär­tä­mään. Kan­san­kie­li­sen Raa­ma­tun tar­ve seu­ra­si Lut­he­rin omak­su­mas­ta pe­ri­aat­tees­ta, et­tä Raa­mat­tu on us­ko­ne­lä­män kor­kein auk­to­ri­teet­ti. Pe­rus­ta­na oli Sak­sin vaa­li­ruh­ti­nas­kun­nan vir­ka­kie­li, jota hän ri­kas­tut­ti kan­san mur­teil­la.

Lut­her laa­ti en­sin sa­na­tar­kan kään­nök­sen, joka nou­dat­ti al­ku­kiel­ten lau­se­ra­ken­net­ta ja sa­no­jen jär­jes­tys­tä. Sit­ten hän poh­ti jo­kais­ta sa­naa erik­seen ja et­si nii­tä mer­kit­se­viä sa­non­to­ja äi­din­kie­les­tään. Hän va­lit­si kään­nös­vas­ti­neik­si ne, jot­ka par­hai­ten vas­ta­si­vat al­ku­kie­len sa­nan pe­rus­mer­ki­tys­tä ja so­pi­vat sak­san­kie­li­sen lau­seen ryt­miin ja soin­tuun. Täs­tä hän siir­tyi va­paa­seen eli se­lit­tä­vään kään­nök­seen esit­tääk­seen teks­tin al­ku­pe­räi­sen aja­tuk­sen sak­sa­lai­sen ajat­te­lu­ta­van mu­kai­ses­ti. Lo­puk­si hä­nen oli su­la­tet­ta­va yh­teen sa­na­tark­ka ja se­lit­tä­vä kään­nös.

Lut­he­ril­le kään­tä­mi­sen tär­kein teh­tä­vä oli al­ku­teks­tin mer­ki­tyk­sen ja aja­tus­ten siir­tä­mi­nen koh­de­kie­leen. Ym­mär­ret­tä­vyy­den ta­voit­ta­mi­sek­si hän tur­vau­tui va­paa­seen eli se­lit­tä­vään kään­nök­seen. Näin Lut­her me­net­te­li muun mu­as­sa tuo­dak­seen mah­dol­li­sim­man sel­väs­ti esil­le Paa­va­lin van­hurs­kaut­ta­mi­so­pin pää­koh­dan Roo­ma­lais­kir­jees­sä (Room. 3:28). Al­ku­teks­tin sa­na­tar­kan ”van­hurs­kau­te­taan us­kos­ta” Lut­her kään­si ”van­hurs­kau­te­taan yk­sin us­kos­ta”. Hän siis li­sä­si kään­nök­seen sa­nan ”yk­sin”. Näin syn­tyi us­kon­puh­dis­tuk­sen si­säl­löl­li­nen pää­pe­ri­aa­te ”Yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, Kris­tuk­sen an­si­on täh­den” (sola fide, sola gra­tia, prop­ter Chris­tum).

Lut­her sai kään­nök­sis­tään kri­tiik­kiä. Hän puo­lus­tau­tui väit­tä­mäl­lä, et­tä hän ei kään­tä­nyt sa­no­ja sana sa­nal­ta vaan aja­tuk­sia. Li­sät­ty sana ”yk­sin” tar­vit­tiin Lut­he­rin mie­les­tä il­mai­se­maan al­ku­kie­len voi­maa eli dy­na­miik­kaa.

Kirk­ko­raa­mat­tu 1992

Raa­ma­tun­tut­ki­muk­ses­sa, kään­nös­tek­nii­kas­sa ja suo­men kie­les­sä ta­pah­tu­neen ke­hi­tyk­sen joh­dos­ta kir­kol­lis­ko­kouk­sel­le jä­tet­tiin vuon­na 1968 aloi­te uu­den vi­ral­li­sen raa­ma­tun­kään­nök­sen val­mis­ta­mi­sek­si.

Suo­men rik­kaas­sa raa­ma­tun­kään­nös­pe­rin­tees­sä oli ti­lan­ne, et­tä kaik­ki ole­mas­sa ole­vat kään­nök­set oli teh­ty sa­na­tar­kan ja muo­dol­li­sen vas­taa­vuu­den pe­ri­aat­teel­la. Täs­tä on ol­lut seu­rauk­se­na raa­mat­tu­kie­len lau­se­o­pil­li­nen ra­ken­ne, joka ei nou­da­ta suo­men kie­len lau­se­ra­ken­net­ta ja sen ta­ka­na ole­vaa suo­ma­lai­sen ajat­te­le­mi­sen ja asi­an esit­tä­mi­sen ta­paa. Myös sak­san kie­len vai­ku­tus tun­tuu kään­nös­ten suo­men kie­les­sä. Li­säk­si ai­kai­sem­pien kään­nös­ten kie­li oli sa­nas­tol­li­ses­ti van­hen­tu­nut, sa­no­ja oli pois­tu­nut käy­tös­tä ja mo­nien sa­no­jen mer­ki­tys muut­tu­nut.

Kir­kol­lis­ko­kous oh­jeis­ti raa­ma­tun­kään­nös­ko­mi­te­aa kan­sain­vä­li­ses­sä kään­nös­tie­tees­sä omak­sut­tu­jen kään­nös­pe­ri­aat­tei­den mu­kai­ses­ti. Kään­nök­ses­sä tuli ot­taa huo­mi­oon suo­men kie­len eri­tys­luon­ne ja ta­voi­tel­la sel­ke­ää, luon­te­vaa ja ym­mär­ret­tä­vää suo­men yleis­kiel­tä.

En­si­si­jai­sek­si ta­voit­teek­si tuli pe­rin­tei­sen sa­na­tar­kan vas­taa­vuu­den si­jas­ta si­säl­löl­li­nen vas­taa­vuus si­ten, et­tä kään­nös vä­lit­täi­si mah­dol­li­sim­man ai­to­na al­ku­teks­tin sa­no­man. Tämä ”dy­naa­mi­nen ek­vi­va­lens­si” ta­voit­te­lee sitä, et­tä kään­nös­teks­ti oli­si vas­taa­vuu­del­taan (ek­vi­va­lens­si) ja vai­ku­tuk­sel­taan (dy­na­miik­ka) al­ku­teks­tin ver­tai­nen. Tämä mo­der­ni­na pi­det­ty kään­nös­me­ne­tel­mä as­tui ku­ta­kuin­kin Lut­he­rin ja­lan­jäl­kiin. Näin us­kon­puh­dis­tuk­sen pe­rin­tö elää Raa­ma­tun kään­nök­ses­säm­me.

Raa­ma­tun auk­to­ri­teet­ti

Kirk­kom­me tun­nus­tau­tuu kirk­ko­lain 1. py­kä­läs­sä us­kon­puh­dis­tuk­sen pää­pe­ri­aat­tee­seen Raa­ma­tus­ta kris­til­li­sen us­kon oh­jaa­va­na oh­jee­na. Raa­ma­tun auk­to­ri­teet­ti on kir­kol­lem­me sel­vä pe­ri­aa­te us­kon­puh­dis­tuk­sen pe­rin­tö­nä. Sen nou­dat­ta­mi­nen on kui­ten­kin osoit­tau­tu­nut on­gel­mal­li­sek­si vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä. Näin on ta­pah­tu­nut eri­tyi­ses­ti kes­kus­te­luis­sa pap­pis­vi­ran avaa­mi­ses­ta nai­sil­le sekä su­ku­puo­li­neut­raa­lis­ta avi­o­lii­tos­ta.

Kirk­kom­me tun­nus­tus­kir­jat oh­jaa­vat Raa­ma­tun oh­jeel­li­suu­teen, nel­jä pää­koh­taa:

1. Raa­mat­tua on se­li­tet­tä­vä Raa­ma­tul­la. Raa­mat­tu se­lit­tää it­se it­se­än­sä (Scrip­tu­ra sui ip­sius in­terp­res). Epä­sel­vä koh­ta on se­li­tet­tä­vä sel­vem­mäl­lä koh­dal­la.

2. Ei tule opet­taa vas­toin sel­vää Ju­ma­lan sa­naa (non sup­ra et cont­ra Scrip­tu­ram). Esi­merk­ki­nä pap­pien se­li­baat­ti (Apo­lo­gia XXIII, 63).

3. Opil­li­sen asi­an tu­lee pe­rus­tua sel­vään Ju­ma­lan sa­naan. Kir­kon op­pia ei tule ra­ken­taa sen va­raan, mis­tä ei ole Ju­ma­lan sa­nan il­moi­tus­ta (si­len­tium Scrip­tu­rae). Esi­merk­ki­nä munk­ki­lu­pauk­set (Apo­lo­gia XXVII, 29).

4. Ei tule mie­li­val­tai­ses­ti ohi teks­tiyh­tey­den yh­dis­tel­lä toi­siin­sa yh­teen kuu­lu­mat­to­mia Raa­ma­tun lau­sei­ta ja luo­da si­ten mie­li­val­tai­sia har­ha­op­pe­ja (esi­mer­kik­si ope­tuk­ses­sa ri­pis­tä ja hy­vis­tä te­ois­ta, Apo­lo­gia XII, 122).

Lu­te­ri­lai­sen pe­rin­nön mu­kai­nen ope­tus Ju­ma­lan sa­nan ar­vo­val­las­ta yli kai­ken muun haas­taa post­mo­der­nil­le ajat­te­lul­le omi­nai­sen re­la­ti­vis­min, joka suh­teel­lis­taa opil­li­set ky­sy­myk­set lä­hem­min mää­rit­te­le­mät­tö­mäl­lä ajat­te­lul­laan rak­kau­des­ta ja tasa-ar­vos­ta. On merk­ke­jä sii­tä, et­tä ajan vir­ta pai­naa kirk­ko­am­me poik­ke­a­maan kirk­ko­jen pe­rin­tees­tä omal­le tiel­leen. Raa­ma­tun ope­tus on kuin ma­jak­ka öi­sel­lä me­rel­lä: se ei pal­jas­ta kaik­kia ka­ri­koi­ta, mut­ta se osoit­taa lai­val­le tur­val­li­sen väy­län ko­ti­sa­ta­maan. Täs­sä on Raa­ma­tun oh­jeel­li­suus ja auk­to­ri­teet­ti.

Kak­si re­gi­ment­tiä

Re­gi­ment­ti­o­pin polt­to­pis­te on kir­kon ja val­ti­on suh­de. Lut­her kä­sit­te­lee tätä suh­det­ta kir­jas­saan Maal­li­ses­ta esi­val­las­ta (1523). Val­tio ja kirk­ko edus­ta­vat Ju­ma­lan kah­ta hal­lin­ta­val­taa, mut­ta vain edus­ta­vat. Ne ovat kuin ruu­miin kak­si kät­tä ole­mat­ta kum­pi­kaan it­se ruu­mis. Val­tio kuu­luu osa­na maa­il­man val­ta­pii­riin. Kirk­ko kuu­luu osa­na Kris­tuk­sen val­ta­pii­riin. Kum­pi­kaan näis­tä ei ole täy­del­li­ses­ti to­teu­tu­nut maan pääl­lä.

Kir­kon ja val­ti­on tu­li­si elää rin­nak­kai­se­los­sa, jos­sa kum­pi­kin hoi­taa oman teh­tä­vän­sä toi­si­aan täy­den­tä­en ja pal­vel­len, oi­ke­an ja va­sem­man kä­den ta­paan. Jos kirk­ko ja val­tio liit­tou­tu­vat kes­ke­nään, on vaa­ra­na toi­sen yli­val­ta. Tu­lok­se­na on joko te­ok­ra­tia tai hal­lit­si­jan val­ta kir­kos­sa. Lut­her ei hy­väk­sy­nyt kir­kon ja val­ti­on eroa. Kun hän hyl­kä­si te­ok­ra­ti­an, hän jät­ti oven au­ki hal­lit­si­jan kir­kol­li­sel­le val­lal­le, vaik­ka se ei täy­sin vas­tan­nut­kaan hä­nen tar­koi­tus­pe­ri­ään. On ar­vel­tu, et­tä re­gi­ment­ti­o­pin vii­meis­te­ly jäi Lut­he­ril­ta kes­ken.

Ny­ky­ään Lut­he­rin re­gi­ment­ti­op­pi tuo­daan po­liit­tis-te­o­lo­gi­sis­sa kes­kus­te­luis­sa mo­nes­ti esil­le ne­ga­tii­vi­ses­sa sä­vys­sä. Väi­te­tään, et­tä tä­män opin ta­kia sak­sa­lai­set kris­ti­tyt ei­vät suh­tau­tu­neet riit­tä­vän kriit­ti­ses­ti kan­sal­lis­so­si­a­lis­miin. Sak­san sil­loi­ses­sa po­liit­ti­ses­sa ti­lan­tees­sa lie­nee to­del­li­suu­des­sa kui­ten­kin käy­nyt niin, et­tä hen­gel­li­nen re­gi­ment­ti syr­jäy­tet­tiin po­liit­ti­sel­la pak­ko­val­lal­la. Seu­rauk­se­na oli vain yk­si re­gi­ment­ti (val­tio), joka mää­rä­si myös kir­kon asi­at. Mi­kä­li kah­den re­gi­men­tin suh­de oli­si toi­mi­nut, se oli­si mah­dol­lis­ta­nut sekä kriit­ti­sen suh­teen et­tä he­del­mäl­li­sen yh­tei­se­lon val­ti­on ja kir­kon vä­lil­lä ja voi­nut muut­taa maa­il­man­his­to­ri­an kul­kua.

Suo­mes­sa on tä­nään ole­mas­sa ajan­koh­tai­nen ti­laus so­vel­taa kah­den re­gi­men­tin op­pia kes­kus­te­lus­sa avi­o­liit­to­lais­ta. Esi­val­lan sää­tä­mä laki on ris­ti­rii­das­sa kirk­ko­lain kans­sa. Kir­kol­la on oma nä­ke­mys avi­o­lii­tos­ta, joka poh­jau­tuu Raa­ma­tun ope­tuk­seen sii­tä, et­tä Ju­ma­la loi alus­sa ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen, mie­hek­si ja nai­sek­si, siu­na­si hei­dät ja aset­ti näin avi­o­lii­ton mie­hen ja nai­sen vä­li­sek­si lii­tok­si. Se pal­ve­lee Ju­ma­lan jat­ku­vaa luo­mis­ta. Sitä vas­taan aset­tuu ho­mo­e­root­ti­nen käyt­täy­ty­mi­nen. Raa­mat­tu kiel­tää sen sel­vin sa­noin ja esi­mer­kein mo­nis­sa koh­dis­sa. Täs­tä syys­tä se on syn­tiä (3. Moos.18:22, Room.1:26–28, Ef.5:11–12, 1. Tess.4:4–5).

Kir­kon oi­keus vih­kiä avi­o­liit­toon mies ja nai­nen on ar­vo­kas pe­rin­ne, joka on so­pu­soin­nus­sa kir­kon pe­rus­teh­tä­vän kans­sa. Mut­ta avi­o­liit­toon vih­ki­mi­sen oi­keus ei ole kir­kon py­hin ja kal­lein aar­re. Mart­ti Lut­he­rin 62. tee­sin mu­kaan ”Kir­kon to­del­li­nen aar­re on Ju­ma­lan kun­ni­an ja ar­mon kaik­kein py­hin evan­ke­liu­mi.” Täs­tä aar­tees­ta kirk­ko ei voi luo­pua.

Tä­män päi­vän haas­te kir­kol­lem­me on sen iden­ti­teet­ti hen­gel­li­sen esi­val­lan edus­ta­ja­na. Her­ram­me sa­noi tä­män asi­an näin: ”Te olet­te maan suo­la.” Mitä vas­taam­me hä­nen ky­sy­myk­seen­sä: ”Mil­lä se saa­daan suo­lai­sek­si, jos se me­net­tää ma­kun­sa?” En­tä mitä pää­tel­miä teem­me hä­nen pro­fe­ti­as­taan: ”Ei se kel­paa mi­hin­kään: se hei­te­tään me­ne­mään, ja ih­mi­set tal­laa­vat sen jal­koi­hin­sa” (Matt. 5:13).

Kuva Raa­ma­tus­ta ja Lut­he­ris­ta

Jää­köön nyt uh­ka­ku­vien ylä­puo­lel­le kuva Mart­ti Lut­he­ris­ta, tai­tei­li­jan kuva, jos­sa Mart­ti-toh­to­ri sei­soo jä­me­räs­ti omil­la ja­loil­laan pu­ris­ta­en lu­jas­ti Raa­mat­tua kai­na­los­saan. Hän pi­tää vä­ke­väs­ti kiin­ni Raa­ma­tus­ta mo­lem­min kä­sin, niin kuin pi­tää se, joka ei tah­do myrs­kyn riis­tä­vän aar­ret­taan. Myrs­kys­sä Lut­her kat­soo luot­ta­vai­ses­ti eteen­päin, tu­le­vai­suu­teen, niin kuin kat­soo se, joka us­koo Ju­ma­laan ja hä­nen sa­naan­sa.

Ar­tik­ke­li on ly­hen­nel­mä Kan­nuk­sen kir­kon 200-vuo­tis­juh­las­sa 1. lo­ka­kuu­ta pi­de­tys­tä esi­tel­mäs­tä.

Teks­ti: Kei­jo Nis­si­lä, Te­o­lo­gi­an toh­to­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.10.2017

Ku­vi­tus­ku­va: Pi­xa­bay