Ni­mi­merk­ki "Vii­si­kon isä"

Sii­tä on nyt kym­me­nen ja puo­li vuot­ta, kun sei­soin Kä­ti­lö­o­pis­ton sai­raa­lan syn­ny­ty­so­sas­tol­la ja graa­vi­lo­hen­tuok­sui­nen kä­ti­lö on­nit­te­li mi­nua vas­ta­syn­ty­neen poi­ka­ni joh­dos­ta. Mi­nus­ta oli tul­lut isä!

Esi­koi­sem­me oli pik­kui­nen vau­va, 2,9 ki­loa ja 48 sent­tiä. Har­vo­ja lu­ke­mia olen op­pi­nut niin no­pe­as­ti ul­koa, en­kä unoh­da nii­tä var­mas­ti kos­kaan. Olin on­nes­ta soi­ke­a­na.

Poi­ka­ni ni­men olin päät­tä­nyt jo vuo­sia ai­em­min. Iha­nas­sa van­has­sa las­ten­lau­lus­sa lau­let­tiin jo­el­la sou­ta­vas­ta Mis­kas­ta. Kat­soin pie­nen poi­ka­ni lu­mo­a­via kas­vo­ja ja tie­sin, et­tä Mis­ka oli nyt syn­ty­nyt. Ta­pa­sin ve­nä­jä­no­pet­ta­ja­ni rai­ti­o­vau­nus­sa. Kuul­tu­aan lap­se­ni ni­men hän oli in­nois­saan. Il­me­ni, et­tä Mis­ka on ve­nä­jäk­si kar­hu ja ve­nä­läi­sis­sä kan­san­sa­duis­sa kar­hu oli kai­ken hy­vän pe­ri­ku­va. Hän piti ni­meä en­tee­nä. ”Tuos­ta lap­ses­ta tu­lee lem­peä, vii­sas ja ys­tä­väl­li­nen.” Ei­pä oli­si isyy­te­ni siis pa­rem­pia saa­te­sa­no­ja voi­nut saa­da.

Isä­nä ole­mi­nen ei ole per­hees­säm­me ko­vin pit­kä­pe­rin­tei­nen asia. Olen oi­ke­as­taan isä vas­ta toi­ses­sa pol­ves­sa. Isoi­sä­ni kuo­li isä­ni ol­les­sa muu­ta­man vuo­den ikäi­nen; niin var­hai­sil­la muis­toil­la ei ra­ken­ne­ta ko­vin vah­vaa ku­vaa isyy­des­tä. Olem­me mo­lem­mat, oma isä­ni ja minä, jou­tu­neet opet­te­le­maan isä­nä ole­mis­ta, ihan­tei­ta ja esi­ku­via lä­hiym­pä­ris­tös­tä et­sien. Kas­va­tuk­sen am­mat­ti­lai­se­na mi­nul­la oli en­nen omien las­te­ni syn­ty­mää vah­vat kä­si­tyk­set sii­tä, mil­lai­nen isä ha­lu­ai­sin ol­la. Ihan­nei­sä­ni oli tar­kat ra­jat aset­ta­va ja lap­sis­taan huo­leh­ti­va, mut­ta täyn­nä sa­tu­ja ja ta­ri­noi­ta ja ai­na val­mii­na leik­ki­mään, lau­la­maan ja as­kar­te­le­maan. Unel­ma­huu­ruis­sa­ni unoh­din kui­ten­kin sen to­si­a­si­an, et­tä kah­dek­san­tun­ti­sen työ- ja päi­vä­ko­ti­päi­vän jäl­keen ko­to­na koh­taa­vat näl­käi­nen isä ja hä­nen yh­tä näl­käi­nen pe­su­een­sa. Si­lak­ka­pih­vien lei­vit­tä­mi­sen kes­kel­tä isyyt­tä hoi­de­taan lä­hin­nä huik­kai­le­mal­la, et­tä ”men­kää nyt sii­tä jo jo­hon­kin”. As­kar­te­le­mi­nen on ihan mu­ka­vaa, mut­ta ikä­haa­ru­kal­la 2–40 vuot­ta ai­ka­moi­nen mää­rä sot­kua ja sii­vot­ta­via jäl­kiä.

Huu­mo­rin voi­ma

Isyys ja van­hem­muus ovat mer­kin­neet it­sel­le­ni yh­den­tois­ta vuo­den mat­kaa, joka hy­vien mat­ko­jen ta­paan on täyn­nä yl­lä­tyk­siä, vai­keuk­sia, mut­ta myös val­ta­vaa hy­vyyt­tä ja upei­ta ko­ke­muk­sia. Omien ar­vo­jen tuo­mi­nen yh­teis­kun­nal­li­sel­le vaih­da­tus­pöy­däl­le on an­ta­nut isyy­tee­ni oman lei­man­sa. Uu­sia ih­mi­siä koh­da­tes­sa­ni mi­nul­la on ai­na valt­ti­kort­ti hät­käh­dyt­tä­mis­tä var­ten: ”Niin, siis mi­nul­la­han on vii­si las­ta.” Ih­mis­ten häm­mäs­te­lys­tä ei näil­lä ikä­vuo­sil­la ja sil­mä­pus­seil­la sovi ot­taa yli­mää­räis­tä sul­kaa hat­tuun, mut­ta osa häm­mäs­te­lyis­tä on sy­vyyk­si­ään myö­ten ar­vos­ta­vaa ihas­tus­ta. Ival­ta­kaan en ole vält­ty­nyt, mut­ta olen op­pi­nut jät­tä­mään sen omaan ar­voon­sa. Yh­des­tä­kään lap­ses­ta­ni en ha­lu­ai­si luo­pua mis­tään hin­nas­ta, ja ival­li­sim­mat ovat sul­ke­neet suun­sa, kun olen esi­tel­lyt pe­su­ee­ni. Jos­kus vuo­sia sit­ten tut­tu pu­hu­ja piti ne­tis­sä blo­gia, jos­sa hän mat­ki ih­mis­ten suur­per­heen isäl­le esit­tä­miä has­suim­pia ky­sy­myk­siä. Vi­de­oil­la esi­tel­tiin per­heen pe­ru­na­kat­ti­la ja ky­syt­tiin ”onks noi kaik­ki omii?”. Huu­mo­ri on pa­ras lää­ke mil­tei kaik­keen, ja omaa nah­kaa on vä­lil­lä park­kiin­nu­tet­ta­va ihan tie­toi­ses­ti­kin.

Ihan­tei­ta ja las­ten ihan­tei­ta

Isä­nä ole­mi­nen on jat­ku­va pro­ses­si, joka elää ja ve­nyy pu­ru­ku­min ta­paan. Las­te­ni oi­keu­det ja mui­den ih­mis­ten suh­tau­tu­mi­nen hei­hin tuo­vat isyy­tee­ni uut­ta tu­lo­kul­maa. Mitä suu­rem­mik­si he kas­va­vat, sitä vah­vem­mak­si oma esi­ku­va­ni ih­mi­se­nä heil­le muo­dos­tuu.

Aje­lem­me uu­del­la asun­to­a­lu­eel­la ja et­sim­me ta­loom­me so­pi­vaa ai­ta­rat­kai­sua. Päi­vit­te­lem­me vai­mon kans­sa ih­mis­ten vaa­ti­mat­to­mia ja va­sem­mal­la kä­del­lä hoi­de­tun nä­köi­siä pi­ho­ja. ”Lo­pet­ta­kaa tuol­lai­nen ar­vos­te­lu, ei tun­nu mu­ka­val­ta var­mas­ti nois­ta ih­mi­sis­tä” kuu­luu ta­ka­pen­kil­tä. Olo­ni on eh­kä no­loin iki­nä. Pyy­däm­me lap­sil­ta an­teek­si ja so­vim­me, et­tä jo­kai­nen saa to­si­aan hoi­taa pi­haan­sa, ku­ten ha­lu­aa.

Kier­rän jou­luos­tok­sil­la suu­res­sa tuk­hol­ma­lai­ses­sa ta­va­ra­ta­los­sa kol­men van­him­man lap­se­ni kans­sa. Olem­me isä + lap­set -ris­tei­lyl­lä, joi­ta teem­me muu­ta­man vuo­sit­tain. Esi­koi­nen kat­soo ta­va­ra­ta­lon jou­luo­sas­ton pak­su­ja kul­tai­sia jou­lu­kuu­sen ko­ris­te­nau­ho­ja. Hän tie­tää ja aa­vis­taa, et­tei­vät sel­lai­set kuu­lu tai tule kuu­lu­maan mei­dän jou­lui­him­me. ”Noi­ta mä os­tan sit­ten, kun mul­la on oma koti ja oma jou­lu­kuu­si.” Ru­tis­tan hän­tä. Juu­ri niin, niin mi­nä­kin pää­tin lap­se­na. Pää­tin, et­tä omaan ko­tii­ni os­te­taan ai­na pum­per­nik­ke­lei­tä ja jo­gur­tit yk­sit­täis­pa­kat­tu­na. Vaan kuin­kas sit­ten kä­vi­kään – pum­per­nik­ke­lei­tä ra­kas­tan edel­leen, mut­ta mi­ten ih­meel­li­sen kä­te­viä ja ym­pä­ris­töys­tä­väl­li­siä ne lit­ran jo­gurt­ti­pur­kit ovat­kaan! Ta­voit­tei­ta pi­tää ol­la, muu­ten sa­man­lai­sia isiä puk­kaa liu­ku­hih­nal­ta ei­kä ke­hi­tys ke­hi­ty.

Tut­tu­ni ker­toi lap­se­na haa­veil­leen­sa yh­tei­sis­tä erä­ret­kis­tä isän­sä kans­sa. Nii­tä ei kos­kaan tul­lut. Ai­kui­se­na hän ajat­te­li kor­ja­ta asi­an omien las­ten­sa kans­sa. Lap­set ei­vät in­nos­tu­neet aja­tuk­ses­ta, he ha­lu­si­vat maa­ta si­säl­lä ja lu­kea kir­jo­ja. Siir­tä­es­säm­me omia gee­ne­jäm­me lap­siim­me 50 pro­sen­tin ver­ran, voi lop­pu­tu­lok­se­na ol­la oi­ke­as­taan ihan mitä ta­han­sa. Ra­kas­tin lap­se­na esiin­ty­mis­tä ja lau­loin jo pie­nes­tä pi­tä­en eri­lai­sis­sa juh­lis­sa ja ta­pah­tu­mis­sa. Kun per­heel­täm­me pyy­de­tään esi­tys Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jou­lu­juh­laan, har­joit­te­lem­me yh­des­sä, isä ja lap­set. ”En­ke­li­lap­set ky­syi­vät”, minä lau­lan ja lap­set vas­taa­vat: ”Mis­sä on Jee­sus?” Kaik­ki su­juu hy­vin. Sit­ten koit­taa juh­la­het­ki. Kä­ve­lem­me seu­ra­sa­lin eteen. En eh­di kis­saa sa­noa, kun kol­me las­ta­ni ovat li­vah­ta­neet kuu­lu­tus­pön­tön taak­se. Kau­hun­se­kai­sin tun­tein aloi­tan ky­sy­myk­set. En tie­dä kans­sa­lau­la­jie­ni ai­kei­ta, mut­ta joh­to­lau­seen pe­rään ka­jah­taa pön­tön ta­kaa kirk­kaal­la ja puh­taal­la lap­se­nää­nel­lä: ”Mis­sä on Jee­sus?”

Evan­ke­liu­min voi­ma

Lap­set ovat lai­naa, ko­ros­ti tut­tu­ni ker­ran. Näin se on. Jos­sain siel­lä vuo­sien pääs­sä odot­taa ko­tim­me hil­jai­nen pur­ka­mi­nen las­ten läh­ties­sä omil­le teil­leen. Tä­nään se tun­tuu kau­kai­sel­ta, kak­ka­vaip­pa toi­ses­sa ja eng­lan­nin sa­na­ko­keen kuu­lus­te­lu­kir­ja toi­ses­sa kä­des­sä. Ker­ran kui­ten­kin lap­se­ni le­vit­tä­vät sii­pen­sä ja läh­te­vät koh­ti omia len­to­ra­to­jaan.

Us­ko­vai­se­na isä­nä tär­kein teh­tä­vä­ni on evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man kul­jet­ta­mi­nen su­ku­pol­viem­me ket­jus­sa. Van­hem­man vas­tuu­see­ni kuu­luu tämä: kun it­se olen toi­mi­nut vää­rin, saan pyy­tää an­teek­si. Kun lap­se­ni on toi­mi­nut vää­rin, saan an­taa an­teek­si. Tai­vaan Isä on an­ta­nut mi­nul­le nämä vii­si iha­naa las­ta ja vas­tuun huo­leh­tia heis­tä. Ru­kouk­sen mie­lin lä­he­tän lap­se­ni eteen­päin. Toi­von ja luo­tan sii­hen, et­tä ko­tim­me ar­vot kul­ke­vat hei­dän mat­kas­saan läpi hei­dän elä­män­sä.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu SRK:n tuo­rees­sa Isä-kir­jas­sa. Voit tu­tus­tua kir­jaan: https://www.jul­kai­su­myy­ma­la.fi/pro­duct/949/ela­man­po­lul­la-21--isa