Jo muu­ta­man su­ku­pol­ven maas­sam­me on val­lin­nut rau­ha. Asi­an­ti­la ei kui­ten­kaan ole it­ses­tään­sel­vyys. Toi­si­naan on jopa väi­tet­ty, et­tä ny­kyih­mi­nen on ke­hit­ty­nyt niin, et­tä so­tia ei oi­ke­as­taan voi tul­la. Va­li­tet­ta­vas­ti ih­mi­sen suu­rem­pi alt­tius so­ti­mi­seen kuin so­pi­mi­seen on vii­me vuo­si­na jäl­leen ko­ros­tu­nut.

Kaik­ki ovat vas­tuus­sa oman lä­hiym­pä­ris­tön­sä so­vus­ta. Vain har­voil­la on vai­ku­tus­val­taa sii­hen, et­tä val­ta­kun­nat säi­lyt­tä­vät hy­vät kes­ki­näi­set vä­lit. Sil­ti rau­han säi­ly­mi­sen puo­les­ta ru­koi­le­mi­nen ei ole tur­haa.

Pyr­ki­mys so­puun

Rau­ha on mo­niu­lot­tei­nen kä­si­te. Se tar­koit­taa le­vol­lis­ta ja häi­ri­ö­tön­tä olo­ti­laa. Val­ti­oi­den vä­li­sis­sä suh­teis­sa rau­han­ti­lan val­li­tes­sa ei so­di­ta ei­kä tie­toi­ses­ti ai­heu­te­ta toi­sil­le hait­taa.

Men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä sa­nas­ta rau­ha tuli po­liit­ti­ses­ti la­tau­tu­nut, sil­lä so­si­a­lis­ti­set val­ti­ot se­lit­ti­vät puo­lus­ta­van­sa rau­haa län­nen so­dan­liet­so­jia vas­taan. Niin­pä täs­tä tär­ke­äs­tä sa­nas­ta tuli para­dok­saa­li­ses­ti kiis­ta­nai­he.

Raa­mat­tu pu­huu rau­has­ta pal­jon. Kris­tus loh­dut­ti ope­tus­lap­si­aan hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan va­kuut­ta­mal­la, et­tä jät­tää näil­le oman rau­han­sa. Se ei ole sel­lais­ta rau­haa, jon­ka maa­il­ma an­taa (Joh. 14:27).

Kyse on Ju­ma­lan las­ten ko­ke­mas­ta tun­non­rau­has­ta, joka seu­raa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta, ei yh­teis­kun­nan rau­han­ti­las­ta.

Paa­va­li ke­hot­taa pi­tä­mään rau­han kaik­kien kans­sa (Room. 12:18). Niin­pä kris­ti­tyn toi­min­taa kuu­luu oh­ja­ta pyr­ki­mys so­puun.

Kova asen­neil­mas­to

Ym­pä­ris­tös­säm­me me­neil­lään ole­va ke­hi­tys ei kie­li rau­han­pyr­ki­myk­sis­tä. Uu­ti­set ovat so­tien sä­vyt­tä­miä.

So­si­aa­li­sen me­di­an kes­kus­te­lu­ta­pa ei et­si so­pua vaan päin­vas­toin pyr­kii kär­jis­tä­mään eri­mie­li­syyt­tä. Ajat­te­lun oma­pe­räi­syy­den mit­ta­rik­si on mo­nes­ti otet­tu ajat­te­lun po­lee­mi­suus eli väit­te­lyn­ha­lui­suus. Ko­va­ää­ni­sim­mät saa­vat nä­ky­vyyt­tä, mal­til­li­nen il­mai­su ei ta­voi­ta riit­tä­vän suur­ta ylei­söä.

Sota syt­tyy ai­na en­sim­mäi­se­nä ih­mis­ten mie­lis­sä. Ai­na asen­neil­mas­ton ko­ve­ne­mi­nen ei ole joh­ta­nut so­taan, mut­ta so­taa on ai­na edel­tä­nyt toi­sen kan­san tai ih­mis­ryh­män lei­maa­mi­nen ja vä­hät­te­ly. Kris­tit­tyi­nä mei­dän on ter­veel­lis­tä näh­dä, et­tä niin fyy­sis­ten, po­liit­tis­ten kuin hen­gel­lis­ten­kin ra­jo­jen ta­ka­na on lä­him­mäi­si­äm­me.

Eri­lai­sia ajat­te­lu­ta­po­ja

Am­ma­tis­sa­ni yh­teis­kun­ta­o­pin opet­ta­ja­na kä­sit­te­len usein po­liit­tis­ten aja­tus­ta­po­jen ero­ja. Ra­ken­ta­vaa yh­teis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lu­kult­tuu­ria edus­taa se, et­tä ym­mär­re­tään tois­ten eri­lai­set ta­vat näh­dä maa­il­ma, an­ne­taan eri nä­ke­myk­sil­le ti­laa – ja lo­puk­si ää­nes­te­tään. On mah­do­ton­ta saa­da kaik­ki ajat­te­le­maan sa­mal­la ta­val­la, vaik­ka oma ajat­te­lu tun­tui­si­kin omas­ta mie­les­tä kaik­kein jär­ke­vim­mäl­tä.

Olen ol­lut mu­ka­na kes­kus­te­luis­sa, jot­ka ovat kos­ke­neet niin sek­su­aa­lie­tiik­kaa, van­hurs­kaut­ta­mi­sop­pia kuin päi­vän­po­liit­ti­sia ky­sy­myk­si­ä­kin. Ai­na kes­kus­te­lu­kump­pa­nit ei­vät ole ol­leet kans­sa­ni sa­maa miel­tä. Rau­han säi­lyt­tä­mi­nen on sitä, et­tä opet­te­lem­me elä­mään omis­ta ar­vois­tam­me poik­ke­a­via va­lin­to­ja teh­nei­den lä­him­mäis­ten kans­sa ja kes­kel­lä.

Teh­tä­vä ei ole ai­na help­po. Roo­ma­lais­kir­je va­roit­taa mu­kau­tu­mas­ta maa­il­man me­noon. Mi­ten koh­taan eri ta­val­la ajat­te­le­van lä­him­mäi­se­ni si­ten, et­ten luo­vu Ju­ma­lan sa­nan to­tuu­des­ta mut­ta säi­ly­tän kes­ki­näi­sen so­vun?

Kes­ki­näi­nen rak­kaus

Ju­ma­lan las­ten kes­kei­nen tun­to­merk­ki on kes­ki­näi­nen rak­kaus. Vi­hol­li­nen te­kee uut­te­ras­ti työ­tä saa­dak­seen sen ri­kot­tua. Po­liit­ti­set ky­sy­myk­set ovat oi­val­li­nen vi­pu­var­si kris­tit­ty­jen eril­leen saat­ta­mi­sek­si. On vaa­ral­lis­ta hen­gel­lis­tää us­ko­nys­tä­vän eri­lai­nen po­liit­ti­nen kan­ta niin, et­tä hä­nen mie­li­pi­teen­sä lu­e­taan hä­nel­le vi­ak­si. Yh­teis­kun­nal­lis­ten nä­ke­mys­ten ja us­kon­kä­si­tys­ten ra­jaa ei ai­na ole help­po näh­dä. Po­liit­ti­nen ym­mär­rys ei vie ke­tään pe­ril­le. Yk­sin­ker­tai­nen us­ko vie.

Apos­to­lien te­ois­sa ker­ro­taan Paa­va­lin ja Bar­na­bak­sen rii­das­ta (Ap. t. 15:36–41). Vel­jet rat­kai­si­vat ti­lan­teen läh­te­mäl­lä eri teil­le. Kyse ei ol­lut opil­li­ses­ta eri­mie­li­syy­des­tä – he ja­koi­vat sa­man us­kon­kä­si­tyk­sen. Ti­lan­tees­ta to­de­taan, et­tä he jät­ti­vät toi­sen­sa ”Her­ran ar­mon hal­tuun”.

Us­ko­vais­ten kes­ki­näi­ses­sä kans­sa­käy­mi­ses­sä on hyvä tun­nis­taa, et­tä eri­lai­si­na ih­mi­si­nä em­me ai­na ky­ke­ne ylim­pään ys­tä­vyy­teen kaik­kien kans­sa. Mat­ka­ys­tä­vyys tai­vas­ta koh­ti kul­jet­ta­es­sa säi­lyy, vaik­ka kai­kis­ta ajal­li­sis­ta ky­sy­myk­sis­tä ei sa­maa miel­tä ol­tai­si­kaan. Meil­le on on­nek­si an­net­tu kaik­kein pa­ras rau­han ra­ken­nu­sai­ne. Se on Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saar­nat­tu an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi.

Ju­ma­lan sa­nan neu­vot

Kris­til­li­sen us­kom­me en­si­si­jai­nen pää­mää­rä ei ole maan­pääl­li­sen rau­han vaan tai­vaan kun­ni­an saa­vut­ta­mi­nen. Us­kon­kil­voi­tus ver­tau­tuu­kin tais­te­luun. Efe­so­lais­kir­jees­sä Paa­va­li pu­huu Ju­ma­lan so­ta­va­rus­tuk­ses­ta. On tär­ke­ää erot­taa luo­vut­ta­mat­to­mat to­tuu­det niis­tä, jois­ta voim­me us­ko­vai­si­na­kin ol­la eri miel­tä. Täs­sä ei au­ta mi­kään muu kuin Raa­ma­tun sa­nan kun­ni­oit­ta­mi­nen ja avoin kes­kus­te­lu. Jos on­nis­tum­me elä­mään Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­jen mu­kaan, on seu­rauk­se­na rau­ha kai­kil­le.

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa Ga­la­ta­lais­kir­jees­sä sii­tä, mil­lai­sia he­del­miä us­ko­vai­sen ih­mi­sen sy­dä­mes­sä asu­va Pyhä Hen­ki tuot­taa: ”Hen­gen he­del­mää taas ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä” (Gal. 5:22–23).

Oli­pa maa­il­man me­te­li mil­lai­nen hy­vän­sä, Ju­ma­lan sana oh­jaa täs­sä­kin suun­taan, joka tuot­taa hy­vää niin it­sel­lem­me kuin lä­him­mäi­sil­lem­me.