Oulun vuosikokousseurojen 1933 yhteydessä pidetyn puhujienkokouksen osallistujia kokouspaikan, Oulun ruotsalaisen keskikoulun pihalla. Eturivissä istumassa mm. Jaakko Liljeblad, Heikki Jussila, Adolf K. Suoraniemi ja Robert Vepsäläinen.
SRK:n arkisto
Oulun vuosikokousseurojen 1933 yhteydessä pidetyn puhujienkokouksen osallistujia kokouspaikan, Oulun ruotsalaisen keskikoulun pihalla. Eturivissä istumassa mm. Jaakko Liljeblad, Heikki Jussila, Adolf K. Suoraniemi ja Robert Vepsäläinen.
SRK:n arkisto
Ari-Pekka Palola
Vanhoillislestadiolaisten puhujien kokoontuminen vuodenvaihteessa on muodostunut jo perinteeksi. Vuodenvaihteen puhujienkokouksia on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1973 lähtien.
Vanhoillislestadiolaiset puhujat olivat kokoontuneet lukuisia kertoja jo ennen vuodenvaihteen puhujienkokousten syntymistä. Ensimmäiset puhujienkokoukset järjestettiin suurten seurojen, myöhemmin vuosikokousseurojen ja sitten suviseurojen yhteydessä.
Rovaniemen suurissa seuroissa vuonna 1912 käytiin laaja keskustelu puhujienkokousten tarpeellisuudesta. Antti Halttu piti niitä välttämättöminä kristillisyyden pysymiseksi ”koossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä”. Juho Mikkonen katsoi, että kokouksia tarvittiin, jotta voitiin ”selvittää niitä erimielisyyksiä, joita voi syntyä heikkojen sanojen kautta”.
Erityisen suuri merkitys puhujienkokouksilla on ollut kristillisyyttä koetelleiden hajaannusten aikana. Jo Kajaanin suurissa seuroissa vuonna 1913 puhujat keskustelivat kahtena iltana tuntikausia asioista, ”joissa tiedettiin ikävyyksiä olleen”. Pyrittiin siihen, ”että rakkauden henki saisi vallita ja että kukin nöyryydessä pitäisi toista itseään parempana”. Keskusteluissa päästiin sovintoon, ja kristillisyyttä uhannut hajaannus vältettiin sillä kertaa. Se toteutui kuitenkin 20 vuotta myöhemmin.
Lue keskiviikkona ilmestyvästä Päivämiehestä puhujienkokousten järjestämisen vaiheista tähän päivään asti.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys