Vii­me vuo­si­na on ryh­dyt­ty te­ke­mään it­ku­tut­ki­mus­ta. Suo­ma­lai­set po­te­vat ene­ne­väs­sä mää­rin ma­sen­nus­ta. Yk­si­näi­syys, toi­meen­tu­lo­huo­let ja hä­ly­uu­ti­set su­ret­ta­vat. Mo­net it­ke­vät il­lal­la yk­sik­seen ko­to­na.

Ke­mis­tit ovat löy­tä­neet it­kun kyy­ne­leis­tä suo­lo­ja, kalk­kia, val­ku­ai­sai­nei­ta, ko­les­te­ro­lia ja C-vi­ta­mii­nia. Ydi­no­le­muk­sel­taan it­ku on ih­mi­sel­le tun­nu­so­mai­nen tapa il­mais­ta tun­tei­ta. It­ke­mäl­lä voi pur­kaa mo­nia vas­tak­kai­si­a­kin tun­tei­ta: kuol­leen omai­sen kai­puu­ta, ah­dis­tus­ta, lii­ku­tus­ta, ki­pua, pet­ty­mys­tä, vi­haa, uu­pu­mus­ta, hel­po­tus­ta ja iloa. Tun­ne­ti­la voi hei­lah­taa ää­ri­pääs­tä toi­seen. Sa­nan­las­ku­jen kir­jaan (14:13) poh­jau­tuu tut­tu sa­non­ta: ”It­ku pit­käs­tä ilos­ta.”

Kult­tuu­ris­ta riip­puu, mi­ten it­ke­mi­seen on asen­noi­dut­tu. Lähi-idän kan­sat ovat il­mais­seet tun­tei­taan avoi­mes­ti it­ke­mäl­lä. Is­ra­e­lin lap­set it­ki­vät Egyp­tin or­juu­des­sa ja koh­da­tes­saan vas­tuk­sia kor­ven­mat­kal­la. Ba­by­lo­ni­an or­juu­des­sa kan­te­leet ri­pus­tet­tiin pa­jui­hin ja vei­sat­tiin it­ku­vir­siä. Syn­nin­tun­to it­ket­ti.

Kun Daa­vi­dil­le avau­tui, et­tä hän oli rik­ko­nut 5. ja 6. käs­kyä vas­taan, hä­nen luun­sa mu­ser­tui­vat jo­ka­päi­väi­ses­tä va­li­tuk­ses­ta (Ps. 32:3). Vas­toin­käy­mi­set it­ket­ti­vät. Jo­bil­la it­ku tuli työk­si, kun hän me­net­ti omai­suu­ten­sa, ter­vey­ten­sä ja lap­sen­sa.

Suo­mes­sa on voi­tu aja­tel­la, et­tä mie­hen ei sovi it­keä ai­na­kaan tois­ten näh­den. Kun hau­ta­jai­sis­sa nai­set­kin ovat pi­dä­tel­leet it­kua, mi­nun on teh­nyt mie­li sa­noa: ”An­na it­kun tul­la!” It­ku pur­kaa tun­ne­pa­tou­tu­mia ja edis­tää stres­sin syn­nyt­tä­mien hai­tal­lis­ten ai­neen­vaih­dun­ta­tuot­tei­den pois­tu­mis­ta eli­mis­tös­tä. Juu­ta­lai­sen sa­nan­par­ren mu­kaan it­ku on sie­lun saip­pua.

”It­ke­kää it­ke­vien kans­sa”

Las­ten asen­ne it­kuun on luon­nol­li­nen. He ovat ker­to­neet, mil­loin ovat it­ke­neet ja nyö­kän­neet myön­tä­väs­ti, kun olen sa­no­nut, et­tä ai­na kan­nat­taa it­keä kun it­ket­tää.

Ker­ro­taan pik­ku­po­jas­ta, jon­ka naa­pu­ris­sa asu­val­ta mie­hel­tä kuo­li vai­mo. Kun mies is­tui al­la­päin pi­ha­pen­kil­lä, poi­ka meni ja kii­pe­si mie­hen sy­liin. ”Mitä sinä sa­noit se­däl­le?” äi­ti ky­syi. ”En mi­tään, minä vain kii­pe­sin se­dän sy­liin ja au­toin hän­tä it­ke­mään.”

Les­ken kyy­nel­läh­teet avau­tui­vat, kun sy­liin köm­pi pie­ni myö­tä­e­lä­jä. Lap­si osoit­ti em­pa­ti­aa su­re­vaa koh­taan.

Sym­pa­ti­ait­kus­ta on ky­sy­mys sil­loin, kun yh­dym­me it­ke­vän tun­ne­ti­laan it­ke­mäl­lä. Sii­hen liit­tyy Raa­ma­tus­sa ole­va ke­ho­tus: ”Iloit­kaa iloit­se­vien kans­sa, it­ke­kää it­ke­vien kans­sa” (Room. 12:15).

Kun vi­hol­li­nen uh­ka­si Is­ra­e­lin kan­saa tai kuo­le­ma vie­rai­li, it­ki­jä­nai­set kut­sut­tiin lau­la­maan it­ku­vir­siä (Jer. 9:17). Kar­ja­lan or­to­dok­seil­la it­ki­jä­nai­set oli­vat pää­toi­mi­joi­ta hau­ta­jai­sis­sa. Van­ha­kan­tai­sil­la ja kau­no­maa­lai­le­vil­la it­ku­vir­ren sa­noil­la he saat­toi­vat vai­na­jat elä­vien mail­ta tuon­puo­lei­seen.

Sy­väs­ti eläy­ty­en esi­tet­ty it­ku­vir­si her­kis­ti mie­het­kin it­ke­mään. It­ku­vir­si sopi tun­tei­den pur­ku­ka­na­vak­si, kun hy­väs­tel­tiin ys­tä­viä, mor­si­an saa­tet­tiin lap­suus­ko­dis­ta mie­he­lään ja poi­ka tai puo­li­so lä­he­tet­tiin so­taan.

It­kul­la­kin on mää­rän­sä

Van­han kan­san mie­les­tä vai­na­jaa tuli muis­tel­la ja sur­ra, mut­ta su­re­mi­ses­sa tuli nou­dat­taa koh­tuul­li­suut­ta. Lii­at kyy­ne­leet polt­ta­vat vai­na­jaa, sa­not­tiin. Su­re­mi­sel­la oli myös mää­rä­ai­kan­sa. ”Ai­ka on it­keä ja ai­ka nau­raa”, Raa­ma­tun Saar­naa­jan (3:4) muis­tet­tiin sa­no­neen.

Jee­sus Sii­ra­kin kir­jas­ta van­ha kan­sa luki: ”Poi­ka­ni, kuin joku kuo­lee, niin it­ke hän­tä, ja va­li­ta niin­kuin se, joka suu­ren su­run on saa­nut, ja kää­ri hä­nen ruu­miin­sa koh­tuul­li­ses­ti, ja an­na hä­nen kun­ni­al­li­ses­ti tul­la hau­taan. Si­nun pi­tää kat­ke­ras­ti it­ke­män – – et­tei si­nua pa­ne­tel­tai­si. Ja ota jäl­leen loh­du­tus, et­tet mur­heel­la täy­tet­täi­si; sil­lä mur­hees­ta tu­lee kuo­le­ma, ja sy­dä­men ah­dis­tus te­kee voi­mat­to­mak­si. Muis­ta hän­tä, niin­kuin hän on kuol­lut, niin pi­tää myös si­nun­kin kuo­le­man: ei­len piti mi­nun, tä­nä­pä­nä si­nun. Sit­te­kuin kuol­lut rau­has­sa ma­kaa, niin lak­kaa myös si­nä­kin hän­tä ajat­te­le­mas­ta, ja loh­du­ta si­nu­as hä­nen täh­ten­sä, et­tä hä­nen hen­ken­sä on tääl­tä niin vie­roi­tet­tu.” (38:16–18, 23–24.)

Mi­ten te­ra­peut­ti­nen tuo neu­vo on­kaan! Kun olem­me kyl­lik­si teh­neet su­ru­työ­tä, meil­lä on lupa et­siä loh­du­tus­ta ja ehey­tyä. Sa­mal­la mei­dän so­pii aja­tel­la omaa kuo­le­vai­suut­tam­me ja teh­dä sii­tä oi­ke­at, ju­ma­la­suh­det­ta kos­ke­vat pää­tel­mät. Kuol­lut tu­lee pääs­tää rau­haan ja sal­lia men­nä ”kai­ken li­han tie­tä”. Sa­maa tie­tä me­nem­me it­se pian pe­räs­sä.

Mis­tä am­men­taa loh­du­tus­ta?

Loh­du­tus­ta voim­me am­men­taa Ju­ma­lan sa­nan lu­ke­mi­ses­ta, sen kuu­los­ta ja ru­kouk­ses­ta. Ma­sen­tu­nut voi tur­vau­tua myös am­mat­ti­aut­ta­jan tu­keen ja et­siä ver­tais­tu­kea seu­ra­kun­nan su­ru­ryh­mäs­tä. Su­run syö­ve­ris­tä kan­nat­taa pyr­kiä ih­mis­ten il­moil­le.

Jos tä­hän ei löy­dy heti voi­mia, so­pii toi­voa, et­tä ys­tä­vät tu­li­si­vat edel­lä mai­ni­tun pik­ku­po­jan lail­la ja­ka­maan kai­puu­tam­me. Us­ko­vais­ta vai­na­jaa mei­dän ei tar­vit­se it­keä ku­ten nii­den, joil­la ei mi­tään toi­voa ole (1. Tess. 4:13). Mei­tä loh­dut­taa jäl­len­nä­ke­mi­sen toi­vo.

Daa­vid­kin pää­si it­kun­laak­sos­ta väl­jil­le ve­sil­le. Kun hän ka­tui lan­kee­mus­taan, Naa­tan ju­lis­ti hä­nel­le syn­nin­pääs­tön. (2. Sam. 12:13.) Daa­vid ti­lit­ti hy­vää olo­aan lau­la­mal­la: ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois” (Ps. 32:1).

It­kun ai­hei­ta on kris­ti­tyl­lä­kin. Oma syn­ti­syys ja epä­us­koon lan­gen­neet lap­set it­ket­tä­vät. Nuo­kin mur­heen ai­heet saam­me ru­kouk­ses­sa kan­taa Ju­ma­lal­le ja ker­toa mat­ka­ys­tä­vil­le. Kris­tuk­sen puo­les­ta he ju­lis­ta­vat kil­voi­tus­ta hi­das­ta­neet taa­kat an­teek­si.

Pe­ril­lä tai­vaas­sa kyy­ne­leet pyy­hi­tään sil­mis­tä. ”Yk­si van­him­mis­ta ky­syi mi­nul­ta: ’Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat? Mis­tä he ovat tul­leet?’ Minä vas­ta­sin: ’Her­ra, sinä sen tie­dät’. Hän sa­noi mi­nul­le: ’Nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta. He ovat pes­seet ja val­kais­seet vaat­teen­sa Ka­rit­san ve­res­sä. – – Ka­rit­sa, joka on val­tais­tui­men edes­sä, kait­see hei­tä ja vie hei­dät elä­män ve­den läh­teil­le, ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet.’” (Ilm. 7:13–17.)