Mi­ten tär­ke­ää on­kaan ol­la vä­lil­lä vain minä ja sinä ja me.

Tal­lus­tel­la pol­kua mei­dän tah­tiin, py­säh­del­lä, ih­me­tel­lä. Tun­tea käm­me­nen al­la au­rin­gon läm­mit­tä­mä ke­lo­puun pin­ta ja koh­mei­nen rah­ka­sam­mal po­lun var­joi­sas­sa koh­das­sa.

Saa­daan pääs­tää vä­lil­lä ir­ti van­hem­muu­den vaa­ti­muk­sis­ta ja hil­jen­tää vä­hän vauh­tia. Teh­dä vii­den asi­an si­jas­ta vain yk­si tai kak­si asi­aa ker­ral­laan. Miet­tiä ka­la­kan­to­ja ja vir­ve­löin­ti­paik­ko­ja. Ha­vah­tua suo­pur­sun tuok­suun ja py­säh­tyä naut­ti­maan sii­tä. Ku­va­ta lam­men pin­nal­la tans­si­vaa us­vaa ja su­den­ko­ren­non len­toa. Ei­kä ku­kaan eh­di sil­lä vä­lin ti­pah­taa lam­peen.

Niin ra­kas­ta on ol­la vä­lil­lä vain me. Kä­per­tyä kai­na­loo­si ihan rau­has­sa, pai­naa pää rin­taa­si vas­ten ja kuun­nel­la sy­dä­me­si ai­na niin rau­hoit­ta­vaa sy­ket­tä. Ju­tel­la kans­sa­si ihan kai­kes­ta tai ol­la vain hil­jaa.

Kai­kes­ta täs­tä la­tau­tu­nee­na on iha­na pa­la­ta ko­tiin. Ot­ta­maan vas­taan pien­ten rak­kai­den ha­lauk­set, pu­sut ja ikä­vä­kiu­kut.