Ris­to Kos­ki­mä­ki

Ju­ma­lan suu­ri rak­kaus ih­mis­tä koh­taan nä­kyy pit­kä­per­jan­tain sa­no­mas­sa.

Jee­suk­sen seu­raa­jia oli us­kon roh­kai­se­mi­na tul­lut ris­tin juu­rel­le. Jot­kut seu­ra­si­vat vä­hän kau­em­paa rak­kaan Her­ran­sa kuo­le­maa. Ris­til­lä pilk­kaa­mi­nen ja hä­päi­se­mi­nen jat­kui. Kun Jee­suk­sel­la oli jano, tar­jot­tiin hä­nel­le vii­niä, jo­hon oli se­koi­tet­tu sap­pea, ei­kä hän pys­ty­nyt sitä juo­maan. Jee­suk­sen pään ylä­puo­lel­le kir­joi­tet­tiin: tämä on juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.

Jee­sus mak­soi syn­ti­ve­lan

Ras­kaam­pa­na Jee­suk­sen kuor­ma­na oli kui­ten­kin koko maa­il­man syn­ti­vel­ka, jon­ka Jee­sus nöy­rä­nä kan­toi ja so­vit­ti. Kur­jim­man­kaan syn­ti­sen ei tar­vit­se huk­kua ian­kaik­ki­ses­ti. Kris­tuk­sen an­ta­ma uh­ri oli täy­del­li­nen. Jee­sus osoit­ti ju­ma­lal­li­sen ja in­hi­mil­li­nen per­soo­nan­sa puo­les­ta kuu­li­ai­suut­ta Isän tah­dol­le. Pyhä ja van­hurs­kas Ju­ma­la oli il­mais­sut tah­ton­sa jo en­nen kuin maa­il­ma oli luo­tu (Ps. 2:7–8). Näin kir­joi­tuk­set kä­vi­vät to­teen.

Ju­ma­lan Poi­ka ja ih­mi­nen, Jee­sus Kris­tus, täyt­ti tuon lu­pauk­sen. Sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta on murs­kat­tu ja tie tai­vaa­seen avat­tu. La­es­ta­dius kir­joit­taa: ”Syn­tis­ten vel­ka­kir­ja on mak­set­tu Ju­ma­lan Po­jan ve­rel­lä ja hiel­lä ja vai­val­la, joka tä­män kaut­ta kui­ta­taan Gol­ga­tal­la pit­kä­nä­per­jan­tai­na.” La­es­ta­dius roh­kai­see kil­voit­te­le­maan: ”Äl­kää enää uu­des­taan kar­tut­ta­ko vel­kaa.” Sik­si Ju­ma­lan lap­si ah­ke­roi säi­lyt­tää us­kon ja hy­vän oman­tun­non.

Temp­pe­lin ver­ho re­pe­si

Vain ylim­mäi­nen pap­pi sai Van­han lii­ton ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa men­nä ker­ran vuo­des­sa temp­pe­lin kaik­kein py­him­pään. Siel­lä hän uh­ra­si omien ja kan­san syn­tien edes­tä. Jee­sus ylim­mäi­se­nä pap­pi­na uh­ra­si, ei enää omien, vaan kan­san syn­tien edes­tä, it­sen­sä. Kun Jee­sus kuo­li Gol­ga­tan kes­kim­mäi­sel­lä ris­til­lä, Je­ru­sa­le­min temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si yl­hääl­tä alas.

En­nen kuin Jee­sus kal­lis­ti pään­sä ja an­toi hen­ken­sä, hän sa­noi: ”Se on täy­tet­ty” (Joh. 19:30). Ju­ma­lan an­ka­ra ja vaa­ti­va laki tuli täy­te­tyk­si vii­meis­tä piir­toa myö­ten. Rak­kaus ei ol­lut sii­nä, et­tä me ra­kas­tim­me, vaan sii­nä et­tä Ju­ma­la ra­kas­ti mei­tä en­sin. Ju­ma­la lä­het­ti tai­vaas­ta rak­kaan Poi­kan­sa. (1. Joh. 4:18.)

Kut­su pa­ran­nuk­seen

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa kuu­luu vie­lä kut­su pa­ran­nuk­seen. Tätä kut­sua kuu­lu­te­taan Her­ran Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Jee­sus an­toi omil­leen vi­ran saar­na­ta Jee­suk­sen lu­nas­tus­työs­tä (2. Kor. 5:19). Kun ih­mi­nen ha­vah­tuu omaan syn­ti­syy­teen­sä ja ym­mär­tää, et­tei voi it­se täyt­tää Ju­ma­lan vaa­ti­vaa la­kia, hän saa tur­vau­tua evan­ke­liu­miin ja us­koa syn­tin­sä an­teek­si.

Toi­nen ris­tin­ryö­vä­ri nöyr­tyi pa­ran­nuk­seen ja pyy­si: ”Jee­sus muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si.” Jee­sus vas­ta­si: ”To­ti­ses­ti: jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa.” (Luuk. 23:42–43.)

Tie tai­vaa­seen kul­kee Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­nan kaut­ta. Ju­ma­la on ian­kaik­ki­sel­la rak­kau­del­la ra­kas­ta­nut luo­maan­sa ih­mis­tä. Mei­dän täh­tem­me Jee­sus huu­si val­ta­van tus­kan ja kuor­man al­la: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Matt. 27:46.)

Au­rin­ko pi­me­ni, kal­li­ot hal­kei­li­vat ja mo­nien pois­nuk­ku­nei­den py­hien ruu­miit nou­si­vat ylös hau­dois­ta ja näyt­täy­tyi­vät mo­nil­le Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen. Roo­ma­lai­set so­ti­laat jou­tui­vat to­te­a­maan: ”To­ti­ses­ti tämä oli Ju­ma­lan Poi­ka” (Matt. 27:54). Raa­mat­tu ei ker­ro, et­tä tun­nus­tus­ta oli­si seu­ran­nut pa­ran­nus. Pa­ran­nus­ta ei kan­na­ta siir­tää huo­mi­seen. Tä­nään, kun kuu­let Ju­ma­lan ää­nen, ole ah­ke­ra ja tee pa­ran­nus.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 27:33–54

Raa­mat­tu 1992: Kun he tu­li­vat paik­kaan, jota kut­su­taan Gol­ga­tak­si, Pää­kal­lon­pai­kak­si, he tar­jo­si­vat Jee­suk­sel­le juo­ta­vak­si vii­niä, jo­hon oli se­koi­tet­tu sap­pea. Hän mais­toi sitä, mut­ta ei ha­lun­nut juo­da. Kun he oli­vat ris­tiin­nau­lin­neet Jee­suk­sen, he ja­koi­vat kes­ke­nään hä­nen vaat­teen­sa heit­tä­mäl­lä niis­tä ar­paa. Sit­ten he jäi­vät sin­ne is­tu­maan ja var­ti­oi­vat hän­tä. Hä­nen pään­sä ylä­puo­lel­le he kiin­nit­ti­vät kir­joi­tuk­sen, jos­ta kävi il­mi hä­nen tuo­mi­on­sa syy: ”Tämä on Jee­sus, juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.” Yh­des­sä Jee­suk­sen kans­sa ris­tiin­nau­lit­tiin kak­si ros­voa, toi­nen hä­nen oi­ke­al­le, toi­nen hä­nen va­sem­mal­le puo­lel­leen. Ohi­kul­ki­jat pilk­ka­si­vat hän­tä. Pää­tään nyö­kyt­tä­en he sa­noi­vat: ”Si­nä­hän pys­tyt ha­jot­ta­maan temp­pe­lin ja ra­ken­ta­maan sen uu­del­leen kol­mes­sa päi­väs­sä. Pe­las­ta nyt it­se­si, jos ker­ran olet Ju­ma­lan Poi­ka. Tule alas ris­til­tä!” Yli­pa­pit yh­tyi­vät he­kin pilk­kaan yh­des­sä lai­no­pet­ta­jien ja van­him­pien kans­sa. He sa­noi­vat: ”Mui­ta hän kyl­lä on aut­ta­nut, mut­ta it­se­ään hän ei pys­ty aut­ta­maan. On­han hän Is­ra­e­lin ku­nin­gas, tul­koon nyt ris­til­tä alas! Sil­loin me us­kom­me hä­neen. Hän on pan­nut luot­ta­muk­sen­sa Ju­ma­laan – pe­las­ta­koon Ju­ma­la nyt hä­net, jos on hä­neen miel­ty­nyt! On­han hän sa­no­nut ole­van­sa Ju­ma­lan Poi­ka.” Sa­mal­la ta­voin hän­tä pilk­ka­si­vat myös ros­vot, jot­ka oli ris­tiin­nau­lit­tu yh­des­sä hä­nen kans­saan. Mut­ta kes­ki­päi­väl­lä, kuu­den­nen tun­nin ai­kaan, tuli pi­meys koko maan yl­le, ja sitä kes­ti yh­dek­sän­teen tun­tiin saak­ka. Yh­dek­sän­nen tun­nin vai­heil­la Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Ee­li, Ee­li, lama sa­bak­ta­ni?” Se mer­kit­see: Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut? Tä­män kuul­les­saan muu­ta­mat siel­lä ole­vis­ta sa­noi­vat: ”Hän huu­taa Eli­aa.” Heti yk­si heis­tä kii­ruh­ti ha­ke­maan sie­nen, kas­toi sen ha­pan­vii­niin, pani ke­pin pää­hän ja tar­jo­si sii­tä hä­nel­le juo­ta­vaa. Toi­set sa­noi­vat: ”Kat­so­taan­pa nyt, tu­lee­ko Elia hä­nen avuk­seen.” Mut­ta Jee­sus huu­si taas ko­val­la ää­nel­lä ja an­toi hen­ken­sä. Sil­lä het­kel­lä temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kah­tia, yl­hääl­tä alas as­ti. Maa va­vah­te­li, kal­li­ot hal­kei­li­vat, hau­dat au­ke­ni­vat, ja mo­nien pois­nuk­ku­nei­den py­hien ruu­miit nou­si­vat ylös. He läh­ti­vät hau­dois­taan, ja Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen he tu­li­vat py­hään kau­pun­kiin ja näyt­täy­tyi­vät siel­lä mo­nil­le. Kun sa­dan­pääl­lik­kö ja mie­het, jot­ka hä­nen kans­saan var­ti­oi­vat Jee­sus­ta, nä­ki­vät maan va­vah­te­lun ja kai­ken, mitä ta­pah­tui, he pe­läs­tyi­vät suun­nil­taan ja sa­noi­vat: ”Tämä oli to­del­la Ju­ma­lan Poi­ka!”