Maanantai 19.2.2018
"
Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Ps. 91:15

”Water, water”

6.2.2018 06:57 | Sarianna Suominen
Kun 5-vuotias poikamme meni yhdysvaltalaiseen esikouluun, hänellä ei ollut paljon muita englannin kielen sanoja, kuin yes, no, thank you ja please. Ja tietysti toivotus, jonka hän kuuli sunnuntaisin kirkolla: God's Peace. Tuntui edesvastuuttomalta edes istuttaa häntä keltaiseen koulubussiin ilman tulkkia, saati jättää päiväksi esikouluun ilman yhteistä kieltä henkilökunnan ja oppilaiden kanssa. Sinne hän kuitenkin meni, arkipäivä toisensa jälkeen ja yhtälailla hän iltapäivisin palasi siinä keltaisessa koulubussissa takaisin muiden ikätovereidensa kanssa.

Oli helppo jo kaukaa nähdä, missä hän istui. Sen bussin ainoana pellavapäänä hän erottui ulkoisesti muista koululaisista skandinaavisen värityksensä takia. Esikoulu-uran alkupuolella poikani kertoi koko perheen yhteisellä iltapalalla, miten kova jano hänellä oli sinä päivänä tullut koulussa.

– Äiti, minulla oli niin kuiva kurkku, että tuntui, että kuolen janoon, hän selitti.
– No, miten osasit pyytää vettä? minä ihmettelin.
– Water, water! huudahti pieni poikani kurkkuansa osoittaen.

Me kaikki tyrskähdimme iloisena nauramaan. Water, water! -huudahduksesta tuli lentävä lauseemme pitkäksi aikaa tilanteissa, joissa tarvitsimme toiselta apua.

– Water, water! muut poikamme ilakoivat kurkkuansa osoittaen, kun tahtoivat jotain, mutteivat osanneet sanoa juuri sitä sanaa englanniksi.

Tuosta hetkestä on kulunut jo jonkin aikaa. Kävi, kuten lasten kanssa yleensä käy, että hän ketterästi omaksui uuden kielen ja uudet tavat, ja esikouluvuoden lopussa tuo samainen poika puhui, laski ja kirjoitti  englanniksi niin hyvin, että täällä Suomessa elokuussa koulun ja ensimmäisen luokan alettua hänellä oli melkoisen takkuista oppia asioita äidinkielellään suomeksi. Tuli turhia epäilyjä oppimisvaikeuksista. Tuli turhaantumista. Mutta kärsivällisyys palkittiin ja jo syyslomaan mennessä matikka sujui kuin vettä vaan, ja joululomalla kaveri luki ohimennessään tekstejä suomeksi kuin huomaamatta:

– Ke-vyt-mai-to. Py-rex. Wil-la.

Kokonaan uusi ja antoisa lukemisen maailma on avautunut pienelle miehelle. Miten ihanaa!

On kuitenkin ollut toisenlaisia asioita, joissa olen kokenut Suomeen palattuani avuttomuutta ja riittämättömyyttä. Ollut sen verran heikoilla, etten ole oikein edes jaksanut avautua ystävilleni niistä mieltä eniten painavista asioista. Olen vetäytynyt. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin yksi taho, joka näkee ja hyväksyy minut ollessani heikoimmillanikin. Mielessäni olenkin monet kerrat rukoillut taivaan Isältä voimia ja ymmärrystä silloin, kun omat voimat ja ymmärrys ovat olleet vähissä. Olen kokenut, että rukoukseni on kuultu ja olen saanut apua ja tukea ja ennenkaikkea ymmärrystä niissä asioissa, joiden kanssa olen ollut neuvoton. 

Myös konkreettinen apu ja tukitoimet ovat lähteneet rullaamaan, kun vihdoin niitä ymmärsin pyytää ammattiauttajilta. Kun kyseessä on oman lapsen epätoivottava käytös, sitä pitkään ajatteli, että on itse syypää, että iso ulkomaan muuttokin vaikuttaa, että on itse kasvattanut poikaa löperösti ja hemmotellen ja vielä sata syytä lisää, miksi lapsi käyttäytyy poikkeuksellisesti. Kun ammatti-ihminen toteaa, että kyllä tässä nyt taitaa olla ihan klassinen ADHD-kyseessä, ja siihen on mahdollista saada apua, tuntuu, kuin joku olisi vetänyt verhot sivuun ja tuo diagnoosi on täysin ilmeinen, vaikka en sitä sokeana omassa pikku kuplassani ollut aiemmin hoksannutkaan. Vaikka diagnoosi tuottaa helpotusta ja lisää kärsivällisyyteni määrää ymmärryksen myötä, on joukossa hieman suruakin. Surua siitä, miten monet kerrat hän ylireagoidessaan on saanut sättimistä rauhallisen ohjauksen sijaan. Miten hän on pienestä iästään huolimatta jo osittain leimautunut joksikin ei-toivottavaksi, vaikka häneen vaikuttaa valtavasti myös nämä neurologiset poikkeamat. Huonoa käytöstä ei tule koskaan hyväksyä, mutta sitä tulee käsitellä ymmärryksellä ja johdonmukaisesti. 

Tämän prosessin aikana oma kurkkuni on ollut kuin santapaperia ja usein kuiva. On tuntunut aikatavalla samalta, kuin pikkupojallani luokkahuoneessaan –ajoittain on tuntunut, että melkein kuolen janoon. Water, water, kuiskasin taivaan Isän puoleen, ja hän kantoi ja nosti minut kämmenelleen. Water, water!, anelin perheneuvolassa, koulupsykologin luona ja erityisopettajan kanssa keskustellessani, ja he auttoivat ja tönäisivät tukitoimet liikkeelle. Lisää tutkimuksia. Lisää tukitoimia. Myös minulle keskusteluapua sulattelemaan kaikkea tätä. Selviän. En taitu, tiedän sen nyt. Poikani selviää. Perheemme selviää. Ja kaiken tämän myllerryksen keskellä poikani elää huoletonta lapsuuttaan ja opettelee sääntöjä ja elämäntaitoja – ja opettaa huomaamattaan meitä perheenjäseniä siinä ohessa. Tulee mieleeni se raamatunkohta, jossa pyydetään vettä – ja sitä myös annetaan. Water, water, anelen ja samalla tunnen, että taivaan Isän runsas siunaus ympäröi elämääni ja perheeni elämää niin monin eri tavoin. 
 

Vanhemmat

Sarianna Suominen

50+ vuotta, 1 aviomies ja 9 lasta. Elämää Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Uusi kotipaikkakunta Hyvinkää. Uskomisen kallis aarre löytyi aikuisiällä. Kirjoitan tuokiokuvia elämästä ison perheen äitinä, erityislapsen äitinä, työssäkäyvänä äitinä ja siitä, miltä tuntuu paluumuutto Suomeen, kun puoliso on yhä töissä meren takana. 

sarianna.suomi@gmail.com

Sarianna Suominen

Toim. Toivo Määttä

Evankeliumin ihmeitä

Evankeliumin ihmeitä sisältää vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja sanankuulijoiden kokemuksia seuroista ja seuramatkoilta 1800-luvulta 2000-luvulle. Kokemuksia on kotimaan lisäksi muista Pohjoismaista, Keski-Euroopasta, Amerikasta, Venäjältä ja Afrikasta. Kirjan keskeinen sanoma on, miten ihminen saa syntinsä anteeksi.

25 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi