Keskiviikko 22.11.2017
"
Varokaa siis, veljet, ettei kukaan teistä ole sydämessään paha ja epäuskoinen ja näin luovu elävästä Jumalasta. Hepr. 3:12

Ikuisuuden äärellä

10.11.2017 06:36 | Raija Vesterinen
Viime lauantaina vietettiin pyhäinpäivää, jolloin hiljennyttiin poismenneiden läheisten muistamisen äärelle. Sen toivon äärelle, minkä usko antaa myös elämän päättymisen hetkellä. Syntymä ja kuolema. Mistä tulemme ja minne olemme menossa? Missä ovat ne kaikki rakkaat, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen? Mikä minua odottaa tämän ajan jälkeen? 
 
Kävin taas viivähtämässä merenrannalla, siellä, missä karut kalliot käkkyräisine mäntyineen kohtaavat meren aallot ja kaukana siintävän horisontin. Tänäänkin, kuten jokaisella kerralla mennessäni meren rantaan, keskityin matkalla tiiviisti katsomaan turvallisia astumakohtia, etten kompastuisi ja kaatuisi. Tunsin todella eläväni, kun jalkani ottivat tuntumaa maaperään ja korkealla pääni päällä kaartui syvänsininen taivas. Kun pääsin rantaan, katseeni hakeutui heti horisonttia kohti, sinne, missä meri ja taivas kohtaavat. Tänäänkin, kuten jokaisella aiemmallakin kerralla horisonttia katsellessani, mieleni hiljentyi miettimään ikuisuutta. Mietin sitä näkymätöntä rajaa, kun ihminen jättää ajallisen ja siirtyy ajan rajan toiselle puolelle.


 
Olen kokenut jotain samaa aivan pohjoisessa, siellä, missä tunturien laet ja poukamat seuraavat toisiaan aivan silmänkantamattomiin. Tunturin laella, kuten meren äärelläkin, tunnen oman pienuuteni ja Jumalan suuruuden. Tunnen olevani pikkuriikkinen osa elämän kiertokulkua. Tunturijonot muistuttavat minua miljoonista ja miljoonista vuosista, jotka ovat olleet minua ennen. Ja tuntureitakin ennen. Se kohta, missä kaukaisinkin tunturi kohtaa taivaan, muistuttaa minua ikuisuudesta; ajasta ennen syntymää, elämästä ja kuoleman jälkeisestä ajasta. Sellaisena hetkenä unohdan kaiken ajallisen murheen ja vaivan, ja mieleni tyyntyy. Tunnen olevani lähellä Jumalaa.
 

 
Psalmien kirjassa 90 kerrotaan kauniisti ihmiselämän lyhyydestä ja Jumalan ikuisuudesta: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: ”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.” Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.” (Ps 90:1–6.)
 
Viime viikolla koululaisemme kyselivät, mitä he voisivat pukea koulun halloween-päivänä ylleen. Hetkinen. Pyhäinpäivän aatto ja halloween-juhla? Harmistuin. En kuitenkaan halunnut aiheuttaa lapsille pahaa mieltä ”tiukkapipoisuudellani” ja kieltää heiltä koulun juhlaan osallistumista. Silti minun oli hyvin vaikea alkaa miettimään kammottavia asuja, vaikka halloweenin juhliminen tapahtuikin leikin varjolla. Olen aina vierastanut juhlista eniten juuri halloweenia. Olen usein sanonutkin lapsille, että en yhtään pidä tuollaisesta juhlinnasta, ja vieläpä pyhäinpäivän aikaan. 
 
Olen kovasti miettinyt, miksi niin monet ihmiset haluavat tuollaista ”kammojuhlaa” viettää, ja juuri pyhäinpäivän alla? Voiko olla kysymys siitä, että kuolemaa ei uskalleta tai haluta hiljentyä ajattelemaan? Onko oma tai läheisen tuleva kuolema liian kipeä ja pelottava asia käsiteltäväksi? Samalla tunnen tuskaa niiden lasten ja aikuisten puolesta, jotka ovat halloweenin juhlinnan aikaan keskellä suruprosessia. Miten he kokevat tällaisen irrottelun, kun rakkaan läheisen elämän ja kuoleman muistot ovat vielä kipeänä mielessä? Kunpa mahdollisimman moni uskaltaisi hiljentyä ja pysähtyä. Antaa surun ja pelonkin vallata mielen. Antaa tunteille tilaa. Jospa se voisi auttaa löytämään tien kohti levollisempaa olotilaa.
 
Psalmissa 90 sanotaan vielä: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen” (Ps. 90:12). ”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90:14). Hautakynttilän värisevää liekkiä katsoessamme voimme muistella rakkaita läheisiämme. Uskoa ja rukoilla, että kerran saisimme nähdä toisemme Jumalan luona, kiittäjien joukossa. 
 

Vanhemmat

Raija Vesterinen

Elämä ei mene aina omien suunnitelmien mukaan. Muutama vuosi sitten sain vuosien pätkätöiden ja äitiyslomien jälkeen lastentarhanopettajan viran ja suunnittelin samalla jatko-opintoja erityispedagogiikan parissa. Arkemme oli kiireistä seitsemän lapsen kanssa, kun mieheni ja minä kävimme töissä, lapset koulussa ja päiväkodissa ja mies vielä opiskeli siinä rinnalla. Kun nuorin lapsistamme oli 1,5-vuotias, sattui tapaturma, jossa sain pysyvän niskanretkahdus- ja aivovamman. Elämä pysähtyi, mutta arkea oli silti jatkettava. Erilaista se oli kuin ennen, mutta vahva tunne hyvän Jumalan johdatuksesta on kulkenut mukana tähän asti.

Vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot eivät enää kulu viikonloppuja odotellessa, vaan muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus ja sen monivivahteiset ilmiöt, odottamaton kohtaaminen ystävän tai tuntemattoman kanssa, arjen hauskat sattumukset. Eripuraakin tulee toisinaan ja vaikeita koettelemusten kausia, mutta niihin ei haluta jäädä rypemään. Silti ne jotenkin korostavat hyvien asioiden merkitystä. Onni ei ole itsestäänselvä asia.

Tulen blogiteksteissäni kuvaamaan elämän eri ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta, valon kulkiessa mukana. Toisinaan saatan viedä lukijat hiljaiselle luontoretkelle, joskus taidenäyttelyyn tai hyvän musiikin äärelle. Ehkä kerron viikottaisesta tapaamisestani muistisairaan ystäväni luona vanhainkodissa tai muusta syvälle menevästä kohtaamisesta arjen ja juhlan keskellä. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa, mutta eiköhän toisinaan tule lähdettyä myös vähän etäämmälle. Tervetuloa mukaan!

raija.vesterinen@kolumbus.fi

Raija Vesterinen

Liikeilmoitukset

Toim. Toivo Määttä

Evankeliumin ihmeitä

Evankeliumin ihmeitä sisältää vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja sanankuulijoiden kokemuksia seuroista ja seuramatkoilta 1800-luvulta 2000-luvulle. Kokemuksia on kotimaan lisäksi muista Pohjoismaista, Keski-Euroopasta, Amerikasta, Venäjältä ja Afrikasta. Kirjan keskeinen sanoma on, miten ihminen saa syntinsä anteeksi.

25 €

Toim. Sirkka Lehto ja Ari-Pekka Palola

Vanhurskas elää uskosta

SRK:n vuosikirjan 2017 sisältö liittyy kahteen merkkivuoteen: uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaan ja maamme itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Kirjan nimi muistuttaa uskonpuhdistuksen keskeisimmästä löydöstä, uskonvanhurskaudesta, sekä siitä, että elävä usko väistämättä näkyy ihmisen elämässä.

23 e

Suomi suloisin, CD 124

Suomi suloisin on ikkuna kotimaamme luonnon ainutlaatuisuuteen ja kansanluonteeseen. Äänite juhlistaa 100-vuotiasta Suomea nuorisokuoron raikkaalla laulannalla. Levyllä on perinteisten isänmaallisten laulujen ja kansanlaulujen lisäksi monien koulumuistoissa elävät maakuntalaulut.

24 e

Toim. Pekka Kinnunen, Pirkko Tala, Yrjö Tala

Raamatusta en luovu

Raamatusta en luovu kertoo maailmasta, jossa Martti Luther syntyi, kasvoi, kävi koulua ja astui eurooppalaiseksi vaikuttajaksi. Kirjassa keskitytään ennen kaikkea niihin Lutherin elämää koskeviin tapahtumiin, joilla on ollut merkitystä uskonpuhdistukselle.

22 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi