Sunnuntai 19.11.2017
"
Jeesus sanoo: "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa." Mark. 13:35

Äitiys – syyllisyyttä, pysähtymistä ja lepoa

17.9.2017 06:34 | Mari Karhumaa
Teini-ikäiset lapset ovat ihan mieletön rikkaus. Vaikka haikailen välillä vauva-aikoja ja tunnen ikävää pikkulapsiarkeen, niin samalla on mahtavaa viettää elämäänsä kolmen teini-ikään kasvaneen lapsen kanssa. Heissä on pikkulapsen leikkisyyttä ja lapsellisuutta, mutta myös jo aikuismaista pohdiskelevuutta ja analyyttisyyttä.
 
Elämä kuitenkin on rakennettu siten, että kaikki ei ole aina pelkkää ihanaa ja aurinkoista. Ei, vaikka kuinka haluaisi suhtautua asioihin positiivisesti. Välillä suttaa ja on harmaata. Mutta onneksi asenteella voi harmainakin hetkinä pyrkiä menemään eteenpäin siten, ettei menetä mielenkiintoaan ja hyvää tahtoaan.
 
Lapset jos ketkä haastavat minussa olevan itsekkyyden. Joudun lähes päivittäin muistuttamaan itselleni, että Jumalan antamista tehtävistä äitiys on minulle se tärkein. Aina vain en muista muistuttaa itseäni, ja silloin minusta tulee varsin itsekäs ja omaan napaan tuijotteleva kiukuttelija, joka olisi vaatimassa lisää omaa aikaa ja mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen. Onneksi lapset ovat suorasanaisia ja uskaltavat tuoda ajatuksiaan esille, ja he toisinaan pysäyttävätkin minut kysymyksellään, miksi olen niin kiukkuinen. Silloin on pakko itsekin seisahtua tarkastelemaan omaa käytöstään. Vaikka se sillä hetkellä ei tunnukaan ollenkaan helpolle. Lasten kysymys on kuitenkin aiheellinen, ja siihen on syytä osata vastata.
 
Joskus kirpaisee lujaa, kun ajattelen nykyajan lapsia. Vaikka toisaalta sitten kirpaisee aivan yhtä lujaa ajatella lapsia kautta aikain. Lapset jostakin syystä ovat aina tietynlaisten murrosten etulinjassa. Niitä, jotka kantavat seuraukset. Olivatpa ne miten kurjia tai hyviä tahansa. Samalla kun lapsissa on mieletön tulevaisuuden voima ja valo, he myös ottavat mukaansa menneisyyden haamuja esimerkiksi vanhempien elämästä.
 
Ei siis koskaan ole yhdentekevää, mitä kotona ja suhteessa lapsiin tapahtuu. Vaikka vanhempana syyllistyy toisinaan turhasta, niin usein syyllisyyden tunteet nousevat aivan oikeista, tärkeistä asioista, kuten vaikkapa siitä, ettemme ole antaneet lapsille riittävästi aikaa. Välillä pieni annos syyllisyyttä on aivan paikallaan. Ja ei pelkkä tunne syyllisyydestä, vaan oikeasti myös korjaaviin tekoihin johtavat päätökset saattavat olla tarpeen.
 
Joskus nuorena äitinä kamppailin valtavan syyllisyyden kanssa. Siihen sekoittui syyllisyyttä, jota olin kantanut lapsesta saakka mukanani ja joka oli lähinnä sellaista turhaa itsensä ruoskimista. Mutta siinä oli mukana myös syyllisyyttä siitä, etten osannut tarpeeksi näyttää rakkautta tai ottaa lapsia syliin. Lisäksi henkinen läsnäolo ja kauniisti puhuminen väsymyksen keskellä olivat vaikeita asioita, ja niissä tunsin jatkuvaa huonommuutta.
 
Aikani asiaa tutkittuani päätin, että syyllisyys ei ollut turhaa, mutta sen kanssa piehtaroiminen ei vienyt asiaa ollenkaan toivottuun suuntaan. Olin entistä kiukkuisempi ja vihaisempi itselleni. Niinpä päätin, että luovun syyllisyydestä ja keskityn vain olemaan. Sietämään sitä, että olen todella keskeneräinen ja tunnen välillä voimakasta väsymystä tai kyllästymistäkin omien rakkaiden lasteni keskellä. Aloin rauhoittumaan, pysymään paikallani ja vain olemaan. En tietenkään tarkoita mitään älyttömyyksiin menevää makoilua sotkun ja pissavaippojen keskellä, vaan sellaista rauhoittumista, että en jatkuvasti tarkkaillut tekemisiäni ja keskittynyt sättimään itseäni siitä, miten huono äiti olin.
 
Ajattelen siis, että syyllisyys on hyvä tunne. Se antaa signaalin, että jotakin olisi muutettava. Joko omaa toimintaa tai sitten syyllisyyden kanssa painiskelua. Syyllisyyden kanssa kannattaa todella pysähtyä keskustelemaan. Tutustua itseensä ja miettiä, miksi tuntee syyllisyyttä. Ajattelen, että vanhempana ei ole varaa päästää itseä helpolla, sillä kaikki se, mitä kipuilee ja prosessoi, heijastuu tavalla tai toisella lastemme elämään. Siksi vanhemmuus on jo pelkästään valtavan hyvä syy pysähtyä ja tutkia itseä sekä tarpeen vaatiessa hakea ammattiapuakin kipuiluistamme selviämiseen.
 
Uskallan ajatella, että vanhemmuus on tärkein tehtävä kaikille, joille lapsia on annettu. Niin suuri, etteivät mitkään ammatilliset velvollisuudet voi olla sitä suurempia. Lisäksi ajattelen, ettei vanhempien tehtävänä ole pelkästään kasvattaa lapsia kunniallisiksi kansalaisiksi, vaan olla heille turva ja syli aivan aikuisuuteen asti. Sellainen syli, jossa lapsella olisi tilaa olla juuri sellainen kuin hän on. Suorittamatta ja ilman koululaisen tai minkään muunkaan roolia.

Olen siis yrittänyt opetella olemaan kotona läsnä. Siirtämään sivuun omia itsekkäitä halujani, vaikka tietysti terveellä tavalla pitää myös osata olla itsekäs ja huolehtia hyvinvoinnistaan. Tuo läsnäolemisen ja pysähtymisen opettelu jatkuu elämässäni edelleen. Enkä odotakaan, että olisin koskaan valmis. Mutta äitiyttäni se on kuitenkin muuttanut siinä määrin, että tunnen jollakin tapaa itseni paljon rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Sen sijaan, että kokisin jatkuvaa syyllisyyttä, voin istahtaa lasteni keskelle juuri sellaisena kuin olen. Tosi inhimillisenä ihmisenä. Erehtyvänä ja väliin väsyneenäkin. Eikä lasten kysymys ”Miksi olet niin kiukkuinen?” enää nosta minusta pintaan hirvittävää syyllisyyttä vaan enemmänkin kiitollisuutta, joka tarkoittaa sitä, että lasten kysymykseen voi vastata välillä vain anteeksi pyytämällä.

Vanhemmat

Uudemmat

Mari Karhumaa

Erilaisten mutkien ja suorien jälkeen tie on kuljettanut minut ja perheeni Tarttoon, jossa asumme nyt toista vuotta. Elämä täällä on toisenlaista kuin Suomessa, vaikka monet asiat sujuvatkin samaan tapaan. Minulle elämä täällä on ollut rauhallisempaa, rennompaa ja vapaampaa kuin Suomessa, vaikka samalla sydämessä on koko ajan pieni ikävä tuttuihin maisemiin ja rakkaiden ihmisten pariin.

Lapset ja lasten koulunkäynti, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, kotimaan kaipuu, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa jatkuvasti tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Millainen haluan olla? Mitä haluan elämäni olevan?

Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.

Mari Karhumaa

Liikeilmoitukset

Suomi suloisin, CD 124

Suomi suloisin on ikkuna kotimaamme luonnon ainutlaatuisuuteen ja kansanluonteeseen. Äänite juhlistaa 100-vuotiasta Suomea nuorisokuoron raikkaalla laulannalla. Levyllä on perinteisten isänmaallisten laulujen ja kansanlaulujen lisäksi monien koulumuistoissa elävät maakuntalaulut.

24 e

Toim. Toivo Määttä

Evankeliumin ihmeitä

Evankeliumin ihmeitä sisältää vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja sanankuulijoiden kokemuksia seuroista ja seuramatkoilta 1800-luvulta 2000-luvulle. Kokemuksia on kotimaan lisäksi muista Pohjoismaista, Keski-Euroopasta, Amerikasta, Venäjältä ja Afrikasta. Kirjan keskeinen sanoma on, miten ihminen saa syntinsä anteeksi.

25 €

Toim. Pekka Kinnunen, Pirkko Tala, Yrjö Tala

Raamatusta en luovu

Raamatusta en luovu kertoo maailmasta, jossa Martti Luther syntyi, kasvoi, kävi koulua ja astui eurooppalaiseksi vaikuttajaksi. Kirjassa keskitytään ennen kaikkea niihin Lutherin elämää koskeviin tapahtumiin, joilla on ollut merkitystä uskonpuhdistukselle.

22 €

Toim. Sirkka Lehto ja Ari-Pekka Palola

Vanhurskas elää uskosta

SRK:n vuosikirjan 2017 sisältö liittyy kahteen merkkivuoteen: uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaan ja maamme itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Kirjan nimi muistuttaa uskonpuhdistuksen keskeisimmästä löydöstä, uskonvanhurskaudesta, sekä siitä, että elävä usko väistämättä näkyy ihmisen elämässä.

23 e

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi