Torstai 18.1.2018
"
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Joh. 1:14

Rakkaus jättää jäljen

12.10.2014 06:23 | Aino Kanniainen
Olin perheen kuopus. Se pahnanpohjimmainen. Nykykielellä sanottuna iltatähti. Muistan, miten pääsin usein äidin mukaan kaupunkiin asioille. Isommat sisarukset olivat koulussa, isä peltotöissä. Kipitin äidin kiireisten askelten tahdissa mukana. Välillä askeleet sovitettiin pienten jalkojen mittaisiksi. Linja-autojen kulkemisen välissä piti ehtiä käydä kaupassa, pankissa, postissa. 

Työntäyteiset olivat ajat vanhemmillani tuolloin. Lapsen silmin katsoin maailmaa. Aistin tunnelmia. Silloin tällöin äitini kohtasi tuttavia, joiden kanssa pysähtyi keskustelemaan. Useampikin suuntasi katseensa minuun ja osoitti äidille kysymyksen: 

– Onko teillä vielä näin pieni lapsi?

Kuulin vastauksessa hivenen ylpeyttä: 

– Kyllä. Tämä on meidän nuorimmainen.

Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ollut odotettu, toivottu, rakastettu. Sen aisti sanojen sävystä, katseesta, kosketuksesta. 

Kului vuosia. Minusta tuli äiti. Tuli vielä toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen kerran. Kuultuaan uuden vauvan odotuksesta jo leskeksi jäänyt äitini toivotti jokaisella kerralla taivaan Isän siunausta. Ei kauhistellut. Ei ihmetellyt. Äiti ymmärsi, jos olin väsynyt. Hän loi omalla tavallaan luottamusta arkisiin aamuihin ja päiviin. Oli mukana juhlahetkissäkin. 

Jokaisen lapsen syntymän aikoihin äitini tuli meille. Viipyi viikon tai kaksi. Oli läsnä. Jakoi ilon uudesta elämänihmeestä. Istui keinutuolissa vauva sylissä. Luki isommille lapsille satuja. Paistoi lettuja koululaisille. Myötäeli ja ymmärsi koliikkivauvojen hoidosta tullutta univelkaani. Muistan kysyneeni häneltä kaiken tämän lomassa:

– Tuntuiko sinusta, että olit vanha saadessasi minut?

Vastauksesta kuulsi vahva elämänmaku: 

– Ei. Nuorethan ne lapsia saavat. No niinhän se on. 

Noista ajoista on kulunut aikaa. Perheemme lapset ovat kasvaneet nuoriksi ja aikuisiksi. Osalla on jo omakin perhe. Vuosi toisensa jälkeen olemme saaneet pitää äitiä ja mummoa meillä jouluvieraana. Hän on kuulunut perheeseen. On kysellyt lasten kuulumisia. Ja antanut siinä lomassa elämänohjeita – tuttuja ja turvallisia. 

Nyt katson äitini hauraaksi käynyttä olemusta ja hopeisia hiuksia. Hoivan antajan ja saajan osat ovat vaihtuneet. On tullut aika, jolloin on minun vuoroni hidastaa askeleitani hänen rinnalleen, ottaa käsipuolesta, auttaa, hoitaa asioita hänen puolestaan. On tullut aika, jolloin jokaiseen päivään kuuluu soitto lähes kahdensadan kilometrin päähän äidille – millainen vointi, millaiset ajatukset, miten hän pärjää. On tullut aika, jolloin tuntuu aiempaa tärkeämmältä kääntää auton kulkusuunta hänen luokseen. Jokainen yhdessä vietetty hetki tuntuu tärkeältä. 

Vielä on mahdollisuus kuulla hänen elämäntarinaansa kaikkien yhdeksän eletyn vuosikymmenen ajalta. Kuulla, miten sotien jälkeen kaikilla oli niukkuutta, tehtiin työtä, perheet kasvoivat ja ihmiset auttoivat toinen toisiaan. Kuulla siitä, miten hän nuorena aviovaimona löysi Jumalan valtakunnan ja uskon lahjan. Sen, joka on kantanut vaikeinakin aikoina. Sen, joka kantaa vieläkin. 

– Sitä on ajatellut, että mummo on aina olemassa. Entä jos mummoa ei kohta ole? tyttäreni katsoo silmiini ja kysyy koskettavasti. 

Olen hetken hiljaa ja vastaan samalla itsellenikin: 

– Niin. Rakkaus jättää jäljen. Se jälki ja ne muistot säilyvät. Jäljelle jää kiitollisuus.

Vanhemmat

Uudemmat

Aino Kanniainen

Työskentelen psykoterapeuttina, kouluttajana ja työnohjaajana. Elämänrikkautta tuovat perheenjäsenet: puoliso, seitsemän poikaa, yksi tytär sekä miniät, vävy ja lapsenlapset. Vapaa-ajalla minut voi löytää samoilemassa metsissä tai rannoilla kamera kaulalla, marjastamassa, raivaamassa metsää tai uppoutuneena hyvään kirjaan. Yhteiskunnalliset luottamustehtävät ovat myös osa elämääni. Psykoterapeuttina ja perheterapeuttina kohtaan elämän koko kirjoa ihmisten raskaimmista vaiheista onnen ja kiitollisuuden hetkiin saakka. Näistä aineksista tulen ammentamaan kirjoitusteni aiheita, vaikeitakaan teemoja kaihtamatta – valoisasti ja kristillisen uskon tuomia näköaloja peilaten.
Aino Kanniainen

Toim. Toivo Määttä

Evankeliumin ihmeitä

Evankeliumin ihmeitä sisältää vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja sanankuulijoiden kokemuksia seuroista ja seuramatkoilta 1800-luvulta 2000-luvulle. Kokemuksia on kotimaan lisäksi muista Pohjoismaista, Keski-Euroopasta, Amerikasta, Venäjältä ja Afrikasta. Kirjan keskeinen sanoma on, miten ihminen saa syntinsä anteeksi.

25 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi